koska selkäni on täysin mummokävelykunnossa ja ladakuskilla on paskatauti, kirjoitan riemuksenne tiistaisesta konsertista pari huomiota.

nimittäin runolaulu ei aukene ihan kaikille.

konsertti oli siirretty teatteritilasta kirkkoon siten, että kuoro tuli sisään muun yleisön mukana ja asettui kirkonpenkkeihin. lauloin itse konsertin alkupuolen soolona, sitten kuoron sisääntulo tapahtui penkistä. se siis oli aika monelle yllätys.

yksien laulajien takana oli alkukonsertin istunut ns. kommentaattoripari. kommentaattoripari on sellainen tyyne-svanhild -yhdistelmä, joka ei malta olla kertomatta koko konsertin ajan, mitä mieleen juuri sillä hetkellä juolahtaa. nimenomaan täysin välittämättä siitä, kuuleeko esiintyjä itse vai ei. siis kuin katsoisivat telkkaria.

se laulaa koko ajan tuota samaa. mitä se vieläkin tuota samaa laulaa. eikö se muuta keksi, kun se vaan tuota jauhaa. taas se laulaa sitä samaa.

konsertti päättyi sitten niin, että kuoro kääntyi kirkkosaliin päin ja kajautti metsän säveltä ihan munasarjatskuista asti.  kun konsertti loppui, kommentaattoripari kuitenkin totesi laulaja edessään seisten:

nytkö se loppu. justhan tää konsertti vasta alkoi.

niinpä. runolaulua, jota samaa se yks tuolla toistaa koko ajan, kannattaakin esittää semmoiset pari tuntia kerrallaan, varsinkin yleisölle, jonka mielestä se on vaan sitä samaa koko ajan. tunti ei kyllä riitä.

antin edessä oli yksi mummo vaihtanut paikkaa, kun antti alkoi laulaa.

ja yleisön kommentit olivat olleet melko ällistyneitä. eikä pelkästään edellämainitun negatiivisessa mielessä. ja yleisöhän oli tälläkin kertaa niinkutsutusti hyvä yleisö. hengitti mukana ja pääasiassa oikeasti kuunteli ja yritti pysyä kärryillä. muutama kommentaattorimummo sinne tänne.

yleisin hämmästyksen aihe on se, että miten se voi muistaa ton kaiken. ja missä se on tolleen oppinut laulamaan.

kyllä sitä kuulkaa ihminen oppii kaikenlaista, kun vähän treenaa.

mie opin orjuuessa
piikuuessa käyessäni

(mainitsen vielä yhden kommentaattorin alalajikkeen. se on strepsils-mummo. se, joka kaivaa kaikkein jännittyneimmässä ja hiljaisimmassa paikassa kassistaan kovalla tohinalla strepsils-kurkkupastillilätkän ja naksauttaa pastillin täyden hiljaisuuden vallitessa.

yksi eturivissä istunut tuommoinen oli kerran, vuosia sitten, kaivanut kameran laukustaan kansallisteatterin villensaunassa hyvin intiimin, hämärän ja hiljaisen teatteriesityksen huippukohdassa ja ottanut salamavaloineen päivineen valokuvan esa pölhöstä, joka juuri silloin sattui olemaan alasti. oli meinannut mennä pasmat sekaisin kaikilla esiintyjillä...)