olen päivittänyt hitaanlaisesti. elämä sensijan syöksähtelee ja liitää.

olen ollut pari vuosikymmentä vahvasti vuokra-asumisen kannattaja. minusta kaikkien ihmisten ei tarvitse erikoisemmin omistaa mitään, minun nyt ehkä kaikista vähiten.

omistaminen on ollut ajatuksena pelottava. ei siksi, että pelkäisin itse omistamista; pelkään sitä, mitä omistaminen voi tehdä ihmiselle.

ajatuksena sellainen vapaus, että voin luopua asumuksestani nopeasti vailla taloudellista rasitetta on myös ollut soma. koskaanhan ei tiedä, mihin maailman kolkkaan alkaa ihmispolo tuntea vetoa ja päättää siirtää maallisen tomumajansa henkisine sisältöineen ties mihin udmurtiaan. (tuskin on edes mainittava, että mihinkään ei ole siirretty. mutta koskaanhan ei voi tietää.)

olen jotenkin pelännyt pilaantuvani tai luutuvani, jos tämä epävakaus katoaa.

tänään olen tehnyt kaupat kiinteistöstä, puoliksi ladakuskin kanssa. vuokra-asumiseni yli 22-vuotinen taival päättyy toistaiseksi tämän valkoisen viileän talon yläkertaan. hienot hetket jaetaan ja ihmiset kohdataan tästä lähtien lämpimässä 50-lukulaisessa omakotitalossa kunnan keskustassa, jonne pääsee julkisilla kulkuneuvoilla ja jossa lapset voivat taittaa matkan kouluun ja harrastuksiin jalan. suuressa, vehreässä, omassa pihassa voi kuitenkin kasvattaa, nikkaroida, leikkiä, juhlia ja hölmöillä aivan mielensä mukaan. tervetuloa aidan taa kurkkimaan, kun hassuttelun ääntä kuuluu. meillä sitä nimittäin kuuluu.

syitä mielen muuttumiseen ja omistussuhteen syntymiseen on paljon. ehkä yksi niistä on edellä kuvattuun nähden suhteellisen epälooginen: vapaus.

huomisesta alkaen saan maalata keittiönkaapit vihreiksi ja oransseiksi, kyntää pihan lanttumaaksi tai olla tekemättä mitään. vuosikymmeniä olen asunut jonkun muun maalaamissa huoneissa ja jonkun muun haravoimalla pihalla. hyvässä toki myös, helpolla. mutta keski-ikäistyvä lauluntekijä haluaa jo nikkaroida itselleen, kasvattaa perheelleen ja sulkea porttinsa yöksi.

jään ikävöimään heilimöivää viljaa, joka sumuun kietoutuneena on herättänyt sydämeni 15 vuoden jokaisena  aamuna. jään ikävöimään tämän kauniin kylän maisemaa, historiaa ja nimeä. minä lähden tältä kylältä, mutta tämä kylä ei lähde minusta.

jännittyneenä odotan uusia muistoja luovia näkymiä, oman kodin ikkunasta.