jos en olisi muusikko kadehtisin muusikoilta vain yhtä asiaa.

mitä? kuulen kuinka kuorossa huudatte. vapaita aamuja? luomisen tuskaa? klisheistä muusikkorenttuutta? sitä, että saa kaikenlaista anteeksi, koska on "pohheemi taiteilija"? tilipussia? (bu-hu-hu-aa)

kadehtisin kontaktia. kadehtisin sitä yhteyttä, joka syntyy yhteissoitossa. se on jotain, jota ei voi selittää, mutta hyvällä keikalla, katsomon (kuuntelimon?) puolella ollessa se näkyy, tuntuu, värisee, ... , ja tietty kuuluu. lavallaolijoille se näkyy, tuntuu, värisee ja kuuluu. se on ihme. se on luottamusta, lepoa, vapautta, alastomuutta, hyväksyntää ja rehellisyyttä.

voisin kuvitella, että näyttelijät kokevat samaa, vaikkakin vähäisten kokemusteni perusteella näyttelijöiden kontakti on tarkoituksellisempaa; sitä haetaan kissoin, koirin, ja ylläpidetään kynsin, hampain.
muusikot eivät yhteydestä puhu, eivät etsi eivätkä hae, mutta se syntyy, jos on syntyäkseen. ja kun yhteys on, ei tarvitse laskea tahteja, ei odottaa merkkiä, ei nyökätä soolovuoron päättämisen merkiksi. korkeintaan katsoa silmiin syvän yhteisymmärryksen sinetiksi. on vain vapaus ja voima.

tulkaa aistimaan, syntyykö yhteys. huomenna keskiviikkona klo 19 kohisevassa ja perjantaina klo 21 juttiksessa.

(p.s. levy on käsissäni <3. tilanneet saavat pian postia, olen helpottunut ja onnellinen. levy on kaunis.)