olen ollut aikeissa kirjoittaa kärsimyksestä, mutta pelkään loukkaavani suunnilleen kaikkia.

mä vaan en kestä kärsimystä.

tai kestän, tietenkin kestän kärsimystä, mutta en kestä liiottelua.
kärsimyksestä numeron tekeminen – se on mulle vaikeaa.

on tietenkin niin, että kärsimys on henkilökohtaista ja subjektiivista, mikä minä olen sanomaan, että sun kärsimys on pienempi kuin mun kärsimys tai että vähän suhteellisuutta nyt.

kun ihmiset kuitenkin kauheesti koko ajan kärsii.

pahinta kärsimyksen lajia on marttyyrikärsimys. sellainen, että kukaan ei huomaa miten paljon mä teidän takia kärsin enkä mä kyllä jätä sitä asiaa hämäryyteen, että te aiheutatte mulle kärsimystä nyt. yleensä nämä kärsijät kärsivät töissä, harrastuksissa tai sukulaisuussuhteissa. minä ymmärrän väsymystä asioihin, mutta en syyn sysäämistä muiden niskoille.

syy löytyy aina. joskus se on pakolaiselle syydetty tuki, joskus kanssaihmisten kiittämättömyys.

kun on oikeasti olemassa kärsimystä. kipua. särkyä. surua. sairautta. pelkoa. sotia. nälkää.
sanonko puolisonsa menettäneelle, että oma kärsimykseni on kumminkin isompi?
sanonko pakolaiselle, että ei sulla mitään kärsimystä ole, kun mulla on vaan tää lompsa aina tyhjänä?
sanonko pelkäävälle, että mun pelkoni on isompi?

mutta mikä minä olen sanomaan? kärsimyksiä ei voi verrata, arvottaa. ne vain ovat kärsimystä. jotkut kärsivät hiljaa, jotkut huutavat ja itkupotkuraivaroivat. jollekin iso on pientä ja toiselle pieni suurta.

-

kyllä sekin tikku kynnen alla voi olla melko kova kärsimys, ainakin kunnes sen saa ihan omin kätösin nyppästyksi sieltä.