olenko koskaan sanonut, että aina kun olen opettanut lapsiasiakkaita, se on ollut minusta vaikeaa. tuskaisaa.

melkein kaikki opettamani lapset ovat olleet tyyppiä äidin ja isin pikkukulta harrastaa hyvää harrastusta, musiikkia. ja lapset itse ovat olleet melko vastentahtoisia. kotona ei kuulemma ikinä ole laulettu tai kuunneltu musiikkia tai käyty konsertissa, kukaan muu ei soita mitään, paitsi pappa soitti kerran maniskaa. opeta siinä sitten innostuneesti, kun toinen haluaisi vain mennä heppikseen. ai mihin?! no heppakerhoon!

en kestä sitä vastuuta. en kestä, että mun pitäisi pohjustaa sitä, mitä äitin nuppuset ajattelevat musiikista loppuelämänsä. kun tekisi ite mieli välillä vaan sanoa, että tunge se pilli mutsis hanuriin vaan.

no ei vaiskaan, on niitä ihaniakin. kerrassaan mahtavia ja musikaalisia. mutta niiden kohdalla se vastuu vasta painostavalta tuntuukin!

sibiksellä olen opettanut muutamia vuosia ja aineita. se on jotenkin ihan eri juttu. (ylläri ylläri!).
kaikki haluavat ja tekevät, jos eivät nyt innosta juuri kyseiseen aineeseen, niin ainakin velvollisuudentunteesta. ja ne asiakkaat ovat jo kasvaneet vähän vinoon, ei tarvitse huolehtia siitä puolesta enää.

joskus sitä itse opettaa niin vaikeaa asiaa, että pitää tosissaan miettiä, miten asian muotoilisi. että takapenkissäkin ymmärrettäisiin.

joskus taas opiskelijat tuovat tunnilla esille niin vaikeita asioita tai tuovat niin vaikeita biisejä, että opettajaparka oppii viimeiseksi.

lukuunottamatta muuten sitä kertaa, kun asiakkaan selän takana olevasta peilistä seurailin, miten pasianssi meni läppärin ruudulla läpi kerta toisensa jälkeen. asiakas näytti kylläkin kovin kiinnostuneelta opetuksesta.

mutta pääasiassa se on hienoo. ja mä otan sen hiton tosissani.