mun vuonieni päiväkodissa on töissä down-tyyppi, sanotaanko tässä häntä vaikka annaksi. anna on lasten kanssa osapäiväisesti työllistettynä, hoitelee pikkujuttuja ja auttaa pukemisessa ja höpötelee lasten kanssa. hän on se, joka juttelee kanssani niitä näitä tuulikaapissa, halaa lähtiäisiksi ja sanoo,

olet kaunis tänään, rouva.

tytärlapsesta anna on tosi kiva. en usko, että hän on huomannut annassa mitään kovin erikoista. hän on vain todennut annan olevan melkein hänen mittaisensa.

minusta näin pitääkin olla; töitä ihmiselle, hyötyä ja apua hoitajille henkilön taitojen, voimien ja kykyjen mukaan. enkä puhu nyt annasta vaan erilaisista ihmisistä ylipäätään.

tänään kuulin tytärlasta hakiessani yhden viisivuotiaan sankarin kiusaavan annaa. nauroi, hähätteli ja haukkui vammaiseksi. olin aika tyrmistynyt. en arvannut lastenkin osaavan. anna oli itkuun purskahtamaisillaan. en usko tytärlapsen edes tietävän sanaa vammainen, ainakaan haukkumamielessä. meillä ei sitä sanaa varmaan ole tullut käytetyksi. ainakaan haukkumasanana.

kysyin kotona asiasta tytärlapselta.

- tytärlaps, mä kysyn sulta nyt tiiäksä mitä yks sana tarkoittaa. jos et tiiä, voit sanoa, että et tiiä.
- no?
- mitä tarkoittaa vammainen?
- ... en tiiä... mut mä tiiän mikä on palovamma!

niin surullista kuin se onkin, taitavat lapset kotoaan oppia, millä nimillä toisia ihmisiä kutsutaan.