en ole käynyt asuntomessuilla. mutta olen lukenut sisustuslehtiä. kyllä! olen!

jatkaakseni edellistä sisustusaiheista ja kommentointia herättänyttä postaustani sanon, että asuntomessut se vasta käsittämätön juttu onkin.

tai tajuanhan mä sen, että se on valmistajille ja kaikenlaisille sisustusalan (niin, tosiaankin, sisustusalan!) yrittäjille ja disainareille vertaansa vailla oleva myyntitapahtuma. kaikkihan sellaisen messutalon haluaisivat: uusimmat ideat, uusimmat muodot, uusimmat talomallit.

ja ovathan ne 70-luvulla mäntsälän asuntomessuille rakennetut talotkin nykyään aika hupaisannäköisiä otuksia. ajan niistä ohi melkein päivittäin. ja ne ovat ajaneet ajan ohi. tai aika niiden.

mutta sitä osaa en käsitä kyllä millään, että ihmiset muuttavat niihin sillä tavalla, että lähtevät omasta kotoaan suunnilleen matkalaukku kainalossa, ottavat mukaansa öbaut samat kamat kuin minä otan mukaan viikonlopun keikkareissulle. siis ehkä kuitenkin lisättynä jollain perhevalokuvilla ja tarpeellisilla työpapereilla. joku ehkä muuttaa kirjaston. joku ottaa tietokoneen, jos se sopii uuteen sisustukseen.

niin, uuteen sisustukseen. ihan totta!

joku haluaa muuttaa sillä tavalla, että entisestä asunnosta ei tule mukaan mitään, vaan kaikki on nimenomaan sitä taloa silmällä pitäen jonkun muun ihmisen valitsemaa.

aivan käsittämätöntä. mulla tulisi kyllä ikävä tuota rumaa, mutta vanhaa kahvipannua tuossa. ja tätä pöytää jonka maalasin yhtenä kauniina kevätpäivänä tuossa pihalla. ja tuota papan tekemää kiikkustuolia, jossa mummin käsi on käsinojalla käynyt niin monta kertaa, että maali on kulunut tasaisen kauniisti pois. ja tuota naksuttavaa seinäkelloa. ja tuota vuosikymmenten villan rasvalta haisevaa, käytössä olevaa rukkia. ja ... ja ... ja ...

onkohan se askolta ja ikealta, maalilta ja puupölyltä, ilmanraikastimelta - työmiesten hikisten päivien jälkeen hankitulta - dunkkaava koti sitten oikeasti koti. vai onko se koti vasta, kun niihin nyt uusiin kamppeisiin on tarttunut muistoja, tunteita ja historiaa?