vuosi sitten elin elämäni tuskaisimpia päiviä. ja viikkoja. ja kuukausia. eivätkä ne ihan täysin ole eletty vieläkään, ehkä kannan niitä mielessäni päivittäin kuolemankorahdukseeni saakka.

kiinnostuneet voivat käydä lukemassa tuolta sivupalkin arkistoista.

ehkä siksi voin nytkin vähän huonosti, vuosipäivien kunniaksi? nukun liikaa tai liian vähän, teen töitä ihan maanisesti tai en ollenkaan, liikun liikaa tai en ollenkaan, kiukustun ja olen ylirauhallinen, kaipaan pois, mutten halua minnekään. haluan vain olla täällä - ihailla ja silitellä maailman arvokkainta.

uskomatonta, miten tarkasti voi ihmisen pää muistaa yksityiskohtia. voisin piirtää pohjapiirroksen sairaalan lastenosastosta vaikka unissani. muistan, minkäniminen lapsi nukkui missäkin huoneessa, missäkin sängyssä. muistan hoitajien nimet, kasvot, kädet. muistan tarkasti juurakot sairaalan puiston polulta, leikkipuiston leikkivempeleet. muistan huoneen, jossa nukuttiin, sen television kaukoäätimen nappuloita ja tapetin repeämien muodostamia kuvioita myöten. uskomatonta.

yllättäen kaipaan muutamia ihmisiä. en luultavasti tapaa heitä enää koskaan, mutta he auttoivat yli syvimpien kuoppien.

ehkä jokin pyrkii ulos minusta. vihdoinkin.