mulla oli joskus - noin neljä vuotta sitten - sellainen elämä, että olin paljon hiljaa kotona. en tehnyt juuri mitään järkevää; hiimailin, lueskelin, join kahvia, join punkkua, pyyhin ohimennen kahviroiskeet pöydältä, surffailin, kuljeskelin pellon laitaa joskus jopa juoksuaskelin.

nykyään siirryn juoksuaskelin työhuoneelta yläkertaan, hotasen kaurapuurolounaani, pesen vähän lankoja siinä välissä, niistän nenän, leikin ohimennen vähän piilosta, torun töllöntöistä, harjaan pitkät kiharat palmikolle, pussailen, teen taas pikkusen töitä, surffailen, päivitän uutisvirran ja luen iltasadun.

kaikkeen näköjään ihminen tottuu ja oppii voimaan hyvin.

olen pitkästä aikaa jätettynä kotiin, hiljaa. muut ovat muutaman päivän poissa, enkä käsitä mitä tekisin sillä ajalla, joka kaikkien toimien välissä on. aion treenata. mutta entä sitten, kun tulee pakollinen paussi? mitä mä sitten teen?

hiljaisuus on mahtavaa. verkkaisuus on mahtavaa. kukaan ei koko ajan keskeytä. kukaan ei katkaise ajatuksen virtaa.

mutta silti. ihan kuin olisi vähän liian rauhallista?