taas on asioita, nimittäin.

haluan laulaa ihmisille niin kovasti, että aortta meinaa revetä.

menen ensi kuun alusta töihin. koppis on silloin melkein kymmenen kuukauden ikäinen. ladakuski jää soveltavaksi koti-isäksi muutamaksi kuukaudeksi, sitten pienokainen joutuu puolipäivätarhaan. onneksi meillä on tämä mahdollisuus, että puolipäivähoito riittää. on se vielä niin pieni.

olen ollut nyt 10 kuukautta kotioloissa. alan olla ihan täynnä. olen täynnä kotinurkkia, kotiverkkareita, maisemaa, hiljaisuutta ja paikallista lounaspaikkaa.

toki olen saanut opettaa, kulkea ulkomaita (ja turkua, mikä on täältä katsottuna melkein ulkomailla) myöten tekemässä sitä, mitä oikeasti osaan. meillä kotona on kaksi aikuista, jotka osaavat lapsia rakastaa ja huoltaa yhtä hyvin ja pärjäävät useampia päiviä ilman sitä toista aikuista. siinä olen onnekas.

haluan laulaa ihmisille niin kovasti, että aortta meinaa revetä.

pahinta, mitä tänä 10 kuukauden aikana on tapahtunut on se, että olen alkanut epäillä taitojani, kykyjäni ja halujani. jopa älyäni. siksipä tähän on saatava muutos.

haluan laulaa ihmisille niin kovasti, että aortta meinaa revetä.

olen suunnitellut syksyksi uutta kokoonpanoa, josta näin unta eräänä kevätyönä; trioa, johon haluaisin kysyä kahta kovasti arvostamaani älykästä ja soittajana taitavaa naista. en tiedä tohdiko. olisin kiinnostunut tietämään, mihin soitantamme ja toitantamme saattaisi johtaa. kaksi heistä lukee tätä blogia, mutta tämä äidiksi muumioitunut yhtä vaille laulamisen tohtori hannaa.

haluan laulaa ihmisille niin kovasti, että aortta meinaa revetä.