muistaminen on ihmeellistä. muistan hajuja, ääniä, tunnelmia. muistan ulkoa tuhansia runolaulusäkeitä, lauluja, sävelmiä, runoja ja sananlaskuja. muistan paljon kaikenlaista.

tämä tuli taas mieleeni, kun naamakirja nosti näkösälle päivitykseni vissiin kolmen vuoden takaa, jossa ihmettelin ihmisten muistia ja pyysin kertomaan, missä minä ja he tapasivat esimmäisen kerran.

niitähän oli hauska lukea! kuulen mielelläni lisää! (--> kommenttiloota).

monet muistivat ihmeellisen tarkasti. monet muistivat, missä tavattiin, mitä olimme tekemässä tai mistä tulossa, missä puhuttiin, jopa mitä mulla oli päälläni, mitä keuhkosin juuri sillloin ja mitä minusta ajattelivat.

olen tästä heman häpeissäni. olen pahoillani, en muista teitä.
paitsi muistan, jos oikein tarkkaan muistutetaan. ai niin! se oli corona-baarissa! ai niin! se oli akatemian kuppilassa! kuitenkin muistan nimeltä ja naamalta teidät kaikki ja pystyn palauttamaan mieleeni tunnelmia ja meininkejä. mutta jos multa kysyttäisiin, mitä sanoitte, mitä teillä oli päällänne – nada.
jos yhtäkkiä sami kysyisi, missä tapasimme ensi kerran, päättelisin varmaan että jossain missä oli tuulikin. tai jotain sinne päin.

tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin olllut välinpitämätön tapaamistamme kohtaan. ei se niinkään ole. olen latonut muistoni ja mielikuvani ihan eri asioiden päälle kuin mitäänsanomattoman ensitapaamisen. kaikkien muiden kohtaamisiemme, ja tapausten.

muistan lapsuudestani ja nuoruudestani oikeastaan aika vähän. en osaa selittää, mikä siihen on syynä. ehkä kaikki on ollut tasaista ja luistanut kohtuullisella luistolla ja pidolla, ilman tahmoomista tai lipsumista.

toisaalta muistan kiusallisen tarkkaan kaikki tapaukset, jossa olen huomannut mokanneeni ja pahasti. mitä pahemmin, sitä tarkemmin muistan, mitä sanoin, mitä tapahtui. samoin muistan, kun joku itselleni tärkeä ihminen on ollut epäreilu, kohdellut väärin tai tössinyt.
muistan kaikki ne kerrat, kun äitini on ollut ilkeä. miettikääpäs sitä! on siinä ihmisellä perintö!
eikö yleensä sanota, että ihminen pystyy työntämään mielestään ikävät muistot? katinkontit! voin yhä piirtää mielessäni kuvan taysin lasten teho-osastosta, jokaisen huoneen, pohjapiirustuksen, värimaailman ja hajun.

(kaiken lisäksi muistan piirrontarkasti, missä tapasin ladakuskin ensimmäisen kerran, miksi tavattiin, kenen kanssa, mitä puhuttiin ja että ulkona satoi vettä. siitä tulee näinä päivinä uskoakseni 21 vuotta.)

ja sitten on ilmiö, kerrottu muisti. joku kertoi minulle, että parivuotiaana vastasin puhelimeen, kun kukaan muu ei ehtinyt ja k-vikaisena vastasin "pittu-ilona puhimessa". jahas. jotenkin muistan tämän, mutta ehkä muistan, koska se on näin minulle kerrottu.

miten muisti toimii? mitä kukin muistaa? muistaako toinen tärkeää ja toinen dadaa? kaikkien muisti on yksilö, mutta miten aivot vaikoivat, mikä on muistamisen arvoista? apua, aivoni räjähtää, kun mietin tätä.