mä tunnen itseni taas hämmentyneeksi yhden vanhemmuuteen liittyvän hommelin edessä.

miksi musta tuntuu että kaikki muut vanhemmat suhtautuvat ihan rennosti siihen, jos niiden lapset on sairaana. siis silleen pikkusen sairaana, vaikkapa flunssanssa, vatsataudissa tai vesirokossa. en puhu nyt mistään tyyliin leukemiasta.

ihmiset ihan silleen kepeästi ja ohimennen vaan sanovat, että meidän carolina-inka-petterillä on taas korvatulehdus. tai että virve-anselmi oli viime viikolla oksennustaudissa ja yhden yön vietimme tiputuksessa ensiavussa.

ihan kuin ne ei olisi ollenkaan huolissaan.

kun tytärlapsi oksentaa kerran tai sillä on vähän lämpöä tai jos se sanoo, että tänne sattuu, mä hypähdän pari kertaa kattoon, sydän heittää häränpyllyä, adrenaliinipiikki pistää ja vatsa alkaa kummasti just sillä hetkellä toimia. miksi mä varaudun aina pahimpaan: viiteen unettomaan yöhön tai parin kuukauden sairaalareissuun, ambulanssikyytiin - suunnilleen kuolemantapaukseen?

mä luulin aina ennen, että ne muut kaikki on mua vanhempia ja kokeneempia ihmisiä, jotenkin tietävät salaa, kuinka asiat menevät. ymmärtävät siinä siunaamassa, että lapset ovat joskus sairaana ja se menee aika pian yleensä ohi. mutta kun se ei ole niin. mua vanhempia pikkulasten vanhempia ei ole prosentuaalisesti mitenkään kovin paljoa ja jotenkin kuvittelen jo kokeneenikin kaikenlaista.

silti olen aina ihan paniikissa. toisaalta: ehkä mäkin kuulostan rauhalliselta.

(meillä on ollut käsillä muutaman päivän mittainen ripulipaskaepisodi.)