olen tällä viikolla saanut useamman kosketuksen koulumaailmaan, muutamaa eri kautta. olen tavannut ala-asteikäisiä ihmisentaimia koulun pihassa, koulun käytävillä ja opetusluokissa.

joku siinä kaikessa on saanut minut huonovointiseksi.

ne, jotka minut tuntevat luonnossa tietävät, että ei minulla mene sormi suuhun pelleilevien poikasten tai vastentahtoisten tyttölasten kanssa. saan sankarit innostumaan tai edes rauhoittumaan ja vastentahtoisetkin edes auttavasti mukaan. ja toki on niin, että sijaista ja satunnaista työpajan pitäjää kokeillaan kaikin mahdollisin keinoin. silti tuumaan, että ei hitto!

kyllä joku on nykyään toisin. enkä väitä, että minussa.

tarkoitus oli tehdä lasten riimittelemästä tekstistä laulu. siis lähtökohtaisesti kivaa puhaa. lapsia kahdeksan ryhmässä ja apuna rytmisoittimia.

tunti alkoi siitä kun isokokoinen maailmanomistaja marssi sisään ja huusi:

MULLA ON SITTEN AADEEHOODEE!

okei, sanoin, mä huomaan.

tämä aadeehoodee sitten kaverinsa - ryhmän toisen pojan - kanssa alkoi mahdottoman älämölön, riekkumisen ja messuamisen. tytöt istuivat pää riipuksissa tuoleissaan ja odottivat, josko jotain ryhdyttäisiin tekemään vai meneekö opettajan hermot. tai koko aika näiden kahden kanssa teutaroidessa.

sain mä ne sitten mukaan, mutta siihen meni kilometri hermopiuhoja ja kolmasosa ajasta. nämä pojat sitten innostuessaan olivat täysin rinnoin ja sinisin silmin mukana. päätä riiputtaneet tytöt lähtivät varovasti mukaan, kun aadeehoodee ja sen kaveri dominoivat tilannetta. jotenkin näen näin olevan joka tunnilla, elämässä.

toisessa rymässä oli yksi hiljainen poika ja tyttöjä. tytöt kyräilivät toisiaan. yksi tytöistä jaksoi joka väliin huutaa, kuinka tyhmä jonkun toisen keksimä melodia-aihe oli ja kyykyttää naama nurin päin muita.

no, tarjoaisitko itse jotain seuraavaan säkeeseen?

en, en mä osaa.

.

vien esikoululaiseni aamuisin koulun toiseen päähän, esikouluun. tämän viikon jokaisena aamuna minua on ollut vastassa kaksi ehkä neljäsluokkalaista vesseliä, joilla selvästi on jotain pahuuksia mielessään. tiedättehän, niillä on sellainen ilme. olen joskus ilmaissut kriittisen kantani tässä meidän kylällä aiemmin järjestettyjä rallin SM-osakilpailuja kohtaan, lähinnä siksi, että rallin ollessa käynnissä kotiin ei pääse, ei myöskään kotoa pois, koska liikenne on rallin takia kielletty. ja onhan se aikamoinen meluhaitta myös, jos kotiinsa joutuu saarretuksi eikä pakoon pääse. nämä kaksi portilla kyttäilevää sankaria ilmeisesti arvelevat loukkaavansa minua sydänjuuriani myöten, kun perääni kaikuu lähtiessäni kannustushuuto: kanteleen krossarit! kanteleen krossarit! kanteleen krossarit!

minua hymyilyttää, mutta miten käy vielä viattoman tytärlapseni?

.

.

silti. en halua olla se kauhisteleva keski-ikäinen tätsy, joka sanoo kaiken olleen omassa nuoruudessaan paremmin. suoraan sanoen en muista. en kaipaa karttakepilläsormille-aikaa, mutta kaipaan aikaa, jolloin aikuinen oli oikeassa.

jotenkin tuntuu käsittämättömältä, ettei opettajan roolissa olevan aikuisen sanaa totella. ei edes nimeksi. vieraille aikuisille huudellaan aamu toisensa perään (oletettuja) loukkauksia. toisen mielipidettä tai ideaa ei kunnioiteta tipan vertaa.voin kuvitella millaista tämä kyykytys ja kiusanteko on silloin, kun aikuista ei ole paikalla.

lapset toimivat minäminäminäminävainjaensin-periaatteella. ja miksi:

lasten suusta kuuluvat heidän vanhempiensa puheet. niinkuin nyt tässä krossarihuutelukuviossa. tai siinä, miten muihin ihmisiin ylipäätään suhtaudutaan.

.

voi, millä saisin omat lapseni pysymään viattomina? tai kasvamaan niin suoraan, että jäisivät tämmöisestä hölmöilystä paitsi. tai ainakin ymmärtämään erilaisuutta ja sen, että ystävällisyydellä, ystävyydellä ja yhteistyöllä pääsee pidemmälle kuin ennakkoluuloilla ja riekkalehtamisella.