tämä liittyy taannoiseen päiväkotikeskusteluun.

olen mielessäni pyöritellyt ystävän, itse vielä toistaiseksi lapsettoman, viikonloppuista lausumaa. sä et koskaan valita, miten hirveen väsynyt sä olet, niinkuin muut pienten lasten äidit.

tarkensin vielä. että ihan yhdenkin lapsen äidit? ai että valittavat?

en oikein käsitä.

ehkä tässä osansa on sillä, kuinka tytärlapsi nukkuu ja kuinka omatoiminen ja herttainen se on ja kuinka paljon annan siitä olla itselleni iloa. ja sillä, että isänsä ihan oikeasti kantaa melkein puolikkaan vastuun tästä huushollista, ihan ilman käskemättä toimeen tarttumaan. eikä ole koskaan pyytänyt minua tekemään mitään siksi, että se ikäänkuin kuuluisi talouden naiselle. tai edes olettanut minun tekevän jotain siksi. oli sitten kysymys paitansa silittämisestä, ruuasta, lapsen- tai kodinhoidosta.

mutta ystävä jatkoi: sä et oo silleen, et nyt pitää tehdä noin tai noin kuin kunnon perheenäidin nyt pitäis, että sillä sä myös säästät itseäsi väsymykseltä, henkisesti ja fyysisesti.

ahaa. tarkensin vielä. että mitä perheenäidin pitäis? tehdä niinku mitä? elää niinku miten?

ystävän mielestä kaikki tuntemansa äidiksi tulleet ihmiset muuttuvat ja alkavat käyttäytyä joidenkin oletettujen odotusten mukaan. alkavat pitää huushollia tiettyyn tapaan (pitää siivota perjantaisin tai jotain?) ja pitämään yllä sääntöjä, joita periaatteessa kai pitäis (ei saa ella-petteri läträtä sillä vedellä ja ämpärillä sisällä. ehkä?). hän totesi, että jätäthän sä itekin sen kutimes siihen. viittasi luultavasti kodinhoitoon ja siivoamiseen, mutta en kokenut tätä kommenttia ollenkaan neatiivisena, vaikka sen hyvin siisti ihminen sanoikin.

nyt kun olen miettinyt tätä, olen tullut tulokseen, että hän on oikeassa. en varmasti anna minkään äitimyytin ohjailla menemisiäni ja tulemisiani, siivoomisiani tai sotkemisiani, tytärlapsen kasvatusta tai oikeastaan mitään.

siitä olen tarkka, että lapseni saa kaiken ansaitsemansa rakkauden ja huolenpidon, lapselta ei saa puuttua lapasia ja pipoa ensimmäisenä pakkasaamuna ja tukka sais mielellään olla puhdas ja palmikoitu. mutta siitä en ole tarkka, leikkiikö se keittiövälineillä vai lankakerillä, ripusteleeko se kämpän täyteen paperisuikaleita ja muka pesusta kuivumaan nosteltuja litimärkiä vaatteitaan.

siitäkään en ole tarkka korjaako se ne pois. en itsekään korjaisi.

enkä siitä ole tarkka, onko habitukseni nyt äidin habitus ja uskooko kaikki nyt varmasti, että olen pätevä perheenäiti, joka saa oikeasti hoidettua äidinpestinsä oikein kelvollisesti. enkä siitä, onko jostakusta ihme tai epäluotettavuuden osoitus tämä, mitä duunia paiskon. ihan sama, onko arvoimassa anoppini, äitini vai kylän juoruämmät. ajattelen, että kyllä ne mun lapseni sitten osoittavat, miten tämä leiviskä on hoidettu.

ja joitakin sitten jaksaa painaa kaikki tämä.

sain lärvätsalossa kommentin kengistäni, että mitähän anoppinsa sanoisi, jos menis kylään kengissä, joissa lukee MULK. itselleni ei tullut edes mieleen miettiä, että mitä mummot sanoo. musta ne on vaan hienot.

äitinä olemiseen liittyy näemmä hirveästi oletusarvoja. lasten kanssa pitää sitä sun tätä ja äitinä pitää tota. kyllä mä sen huomaan. mutta moni ei vissiin edes huomaa totetuttavansa näitä kuvioita, ihan luonnostaan. joko sitten itsensä väsyttäen tai pakettiin kuuluvana pahana.

että ehkä se ystävä oli kuin olikin vähän oikeassa. ei mulla edes käy mielessä.