itseni tainnoksiin kuntoilleena, hyvän ja tukevan salaatin lohimedaljogein tempaiseena sekä puolikkaan luomupunkkupullon kumonneena muistan, juuri nyt, kuinka kompastuin omaan ennakkoluuloisuuteeni tänään alkuillasta.

yleensä kuljen kuntoilemaan vanhainkodin sivuitse. tähän syy on yksinkertaisesti se, että paikallinen jumppakerho kokoontuu ja aerobiksali sijaitsee vanhainkodin kellarissa, perinteisentyylisellä askeettisella kellaripunttiksella.

niin tänäänkin. kuljin siitä saman huoneen sivuitse, jossa joka lauantai istuu mukavannäköisessä nojatuolissa vähän huonokuntoisen oloinen vanhus katsomassa taikalaatikkoa. olen aina siitä kulkiessani jotenkin tuntenut omatunnon pistoksen: miksen menisi moikkaamaan tuota vanhaa ja viisasta ihmistä, kun sillä näyttää olevan vähän tylsää? miksi joka viikko kävelen tästä ohi, mutta en edes vilkuta tervehdykseksi?

tänään kävelin siitä kohtaa jotenkin toisessa kulmassa ja näin hämärässä huoneessa vain sen telkkariruudun, mitä huoneessa katsotaan. ette ikinä usko.

mumma katto simpsoneita.