kuuntelin raadiosta ja katselinkin, isin ja äidin luona, lappeenrannan laulukilpailuja ja sen jälkeen olen puntaroinut asiaa aika paljon.

on nimittäin kiintoisaa tuo taidelaulu.

no jaa. minähän olen taidelaulaja pahimmasta päästä, mutta tällä erää tarkoitan taiteella tuollaista ooppera-, lied- ja oratoriokamaa.

kun se mua ihmetyttää, että ensin sadat nuoret haluavat laulaa. sitten ne hakevat sibikseen. noin kolme pääsee. (tämä on siis suhteellista. suhteessa siihen moneen sataan halukkaaseen). sitten ne kolme alkavat harjoitella ja ponnistaa oikein urakalla. sitten niistä yksi pääsee ehkä laulajaksi vaikkapa johonkin ulkomaanoopperaan. tai puolikas. ja siellä sibiksellä ajatellaan, että kukaan muu ei laula mitään kuin ne noin kolme, jotka sinne on otettu. eikä mitään muuta laulua ole kuin se sibiksen laulu.

ja se ponnistaminen on niin ihmeellistä.

kun musta tuntuu, että nämä oikeat laulajat pitävät ihan tahallaan yllä sellaista vaikeuden ja hankaluuden illuusiota. siis sitä, että se laulaminen itsessään on hirveän vaikeaa ja vaatii jotenkin ihan yli-inhimillisiä ponnistuksia. ja yli-inhimillistä kunnollisuutta. ja vaikka mitä. ja sillä illuusiolla saadaan sitten pidettyä yllä sitä ajatusta, että tuo taidelaulu on hirveän hienoa ja sillä tavalla erikoista ja jotenkin... hm... eliittiä (?). ja sillä pysyvät liksat kohdallaan, ja arvostus.

tämän kuulee jo kisojen selostusta ja kommentaattoreita kuunnellessa.

kuitenkin se varmasti on niin, että ne, joilla se ääni on, niillä se ääni ihan perusharjoittelulla kipuaa maailmansfääreihin. ihan ok voi olla melkein kuka tahansa. mutta se harjoittelu on ihan normaalia, minun mittakaavassani. ei mitään mystistä ja mitenkään erikoisen kovaa työtä. tai laulaminenkaan.

mä nimittäin väitän, että inkeriläinen laulu on vähintään yhtä vaikeaa ja vähintään yhtä paljon ponnistelua vaativaa. kansanmuusikot puolestaan pyrkivät jatkuvaan helppouden illuusioon. että laulaminen on just niin helppoa, kuin miltä se kuulostaakin. tai siis. ja myös se harjoittelu on jotenkin ihan kepeää puuhaa sekin, sitä tuskin tarvitaan mihinkään. ja tämä on ihan tarkoituksellista.

fyysistä työtä se kuulkaa on. esimerkiksi väitän, että muillakin kuin minulla ja kansanlaulun lehtorilla on kokemuksia siitä, että kun oikein täysillä alkaa suoralla äänellä päästellä, alkavat myös rytmihäiriöt. siis jos niihin on taipumusta. ja treenaamista saa suorittaa ainakin yhtä kauan kuin yhtä vaivaista oopperasaundia varten.

joo. älkää luulko, etten arvosta taidelaulua. tietenkin arvostan. ja arvostan myös omaa arvosanaani siitä lajista.

mutta se mua jaksaa ällisyttää aina, että miksikä niillä laulajilla pitää olla niin järkyttävä se naaman ja eritoten silmien vääntely tulkinnan nimissä. johan sitä ihminen peljästyisi pimeällä korsolaisella kujalla, kun tulisi sellainen maanisesti naamaansa vääntelevä 26-vuotias 196-senttinen bassonkorsto vastaan.

ja sekin on ihme juttu, että se sama 26-vuotias korsto näyttää lähinnä 40-vuotiaalta sedältä eikä nuorelta ja viriililtä. tai vaikka trendikkäältä.  eikä se korsto ole yksin, kaikki ne laulajapojat näyttävät. ja sekin kuuluu genreen. ja illuusioon.