olen opettanut kaksikymmentä vuotta, pääasiassa musiikkia eri muodoissaan.  aikuisia ja lapsia; harrastajia, ammattilaisia ja ammattiin opiskelevia.

aikuisten opettamisessa on se riemu, että yleensä aikuiset tulevat harrastamaan tai opiskelemaan omasta innostuksestaan, omasta vapaasta halustaan ja intohimostaan. lasten opettamisessa on mukana se käsittämätön luovuus, ilo ja pidäkkeettömyys, joka lasten kaikelle tekemiselle on ominaista. lasten opettamisen hankaluus on minusta se, että osa lapsista on ohjattu musiikin pariin vanhempien suunnasta: joillakin into on kohdallaan, mutta jotkut lapset haluaisivat olla selkeästi samaan aikaan muualla.

kysyin kerran yhdeltä pieneltä tytöltä, eikö tämä oikein kiinnosta. hän vastasi:

kiinnostaa, mutta samaan aikaan olis heppis.

heppakerho.

aikuisten kanssa on hankalaa se, että aikuiset eivät välttämässä saa sanotuksi, jos joku hiertää. on hyvin vaikeaa päästä kihnuttavasta tilanteesta yli, jos opiskelija pitää hankausta sisällään eikä saa suutaan auki. opettaja tietää heti, jos joku kinnaa, mutta meedio ei opettajakaan ole: kinnauksen syy saattaa olla pienikin vaiva, jos sitä vain saadaan selvitetyksi yhdessä opiskelijan kanssa. usein kyseessä ei ole vaiva, joka johtuisi opetettavasta aiheesta, opettajan persoonasta tai vuorovaikutuksesta. usein on kysymyksessä silkka fyysinen tai henkinen epävarmuus tai vaikkapa väärinkäsitys. usein jopa täsyin ulkopuolinen, mutta tilanteessa epäselväksi jäävä syy.

mun mies sanoi, että täällä tilassa on hometta muuta mä en usko, muutenkin meillä menee vähän huonosti ja pitäiskö panna ero vetämään, mutta kun on ne lapsetkin ja töissäkin on vaikea tilanne.

mikä ilo minulle onkaan nämä parikymmentä vuotta aikuisten ihmisten tarkkailua ja heidän ajatuksiinsa tutustumista! satoja ja tuhansiakin ihmisiä on eri yhteyksissä kulkenut valvovan silmäni alla. musiikin parisssa pääsee lähelle.

 

viime vuosina olen huomannut olevani yhdessä asiassa tosi hyvä:

kehonkielen lukemisessa.

näen jo varpaiden asennosta tai sivuttaisesta ilmeestä, sisääntulosta ja lähestymistavasta, milloin mistäkin, että toisella on jotain mielessä. yleensä negatiivisia asioita ei ilmaista sanoin, negatiivinen viesti on hartioissa, lantiossa, missä kenelläkin. usein suu sanoo toista, jossain niskan poimussa on se todellinen sanoma, jota ei sitten ääneen kuitenkaan puhuta. pieni epärehellinen vire.

se on kiusallista. haluaisin, että mielen päällä kikottava asia sanottaisiin ääneen. joskus se on mahdoton verbalisoitava, mutta joskus asiat ovat konkreettisia. joskus sitten käy niin, että myöhemmin kuulen kiertokautta, että scheisseähän siellä on hymyn ja ymmärtävän lauseen piilossa, selän takana, kuitenkin jauhettu. 

opettajan risti.