(Tämä kirjoitus on julkaistu
Finnish Music Quaterly -lehden
numerossa 1-2/15
englanniksi.
Ansiokas käännös on
Jaakko Mäntyjärven).

 

Koko päivän olivat pilvet roikkuneet matalalla Porvoon yllä. Olin juuri tullut ovelta tirkistämään, kuinka torikauppias läksytti poikaansa, kun pastori Neovius lyykkäsi juoksujalkaa torin poikki. Jotain tärkeää arvelin tapahtuneen.

Neovius käski minun vaihtaa pyhäsorokkaan ja siistimpään esiliinaan, sillä tärkeitä herroja oli saapunut kuulemaan virsiäni matkallaan Loviisasta Hämeenlinnaan. Mukana oli nuori säveltäjä nimeltään Sibelius, josta olin kyllä kuullut hieman hienommissa seurapiireissä kuiskittavan. - "Tule sitten työhuoneeseeni, herrat ovat jo palalla!"

Elettiin Herran vuotta kahdeksantoistasataayhdeksänkymmentä ja yksi. Pastori Neovius oli kutsunut minut asumaan luokseen Porvooseen ja laulamaan kesken jääneitä virsiäni. Neovius oli ollut aikaisemmin apupappina Sakkolassa ja kuului keräävän kansanlauluja. Tein kerran tikusta asiaa pappilaan ja saatoinpa esittää, että osaan se minäkin jonkin värssyn. Lauloin apupapille, minkä muistin, ja tämä kirjoitti kaiken vihkoon. Antoi joskus lantinkin. Kuului se ihmetelleen, kuinka muistin niin monet värssyt, vaikka en puukstaaviakaan osannut kirjoittaa. Mutta muistinhan minä, äidin kylästä Vaskelasta lapsuudesta asti, Lempaalan Mäkienkylästäkin, Sakkolasta ja mitä mistäkin kuulin. Ja loput minä keksin. Sitä ei tainnut pastori koskaan arvata.

Kun Neovius muutti Porvooseen, puhkesin eroitkulle. Väliimme oli kasvanut vähän ystävyyttäkin, yhteisymmärrystä ainakin, mitä nyt vanhan mökin akan ja herran väliin saattoi.

Larilan Kaurila, vätys mieheksi, oli kuollut muutamia vuosia aiemmin. Pienessä mökissäni oli kylmä, ja nälkä oli jokapäiväinen vieras. Pestit ja toimeentulo olivat tiukassa. Miksi en olisi vastannut pastori Neoviuksen kutsuun? En välittänyt kateellisten kyläläisten ilkkumisesta enkä miettinyt tulevaa, vaan lähdin matkaan. Matkustin kotipuolesta Porvooseen kärrykyydeillä, monta pitkää päivää. Mukanani oli pyhäisempi vaatekerta, parempi sorokka, muutamia käsitöitä rouville myytäväksi ja pikkuisen palasta. Jos jotain parempaa olisi tarjolla, en vastaankaan panisi.

Lakaisin huoneeni lattian, vaihdoin punapistoisen pyhäsorokan, pesin kädet ja lähdin kulman taa pappilaan. Torikauppiaan poika istui pahannäköisenä portaalla vuoleksimassa. Neoviuksen työhuone oli toisessa kerroksessa ja sen ikkunat antoivat torille. Huoneessa oli aina hämyisä ja rauhallinen tunnelma. Arvelin sen johtuvan paksuista vällyistä ikkunassa ja samettipäällysteisistä, painavista huonekaluista. Salista kuului herrain ruotsinkielistä puhelua, enhän siitä montakaan sanaa selvää saanut. Kävin salin ovella varovasti nyökkäämässä Neoviukselle, merkiksi että olin saapunut. Taisin vähän niiatakin, vaikka ei se ollut oikein tapana ollut.

Neovius saapui huoneeseensa ensin, sitten kaksi muuta miestä.

"- Tässä on herra säveltäjä Jean Sibelius, tässä hänen ystävänsä Yrjö Hirn.  He haluaisivat kuulla virsiäsi."

Kaikki kolme miestä olivat hyvänmielisiä ja iloisia, mutta tämä säveltäjä Sibelius katsoi minua tiiviisti, sillä tavalla tutkiskeli. Kuljetti katsettaan punapistoissa ja käsieni uurteissa. Puheltiin siinä päivän asioita, herrojen matkasta säveltäjä kertoi kaskunkin, säänpieksämistä kuoppaisista teistä Loviisan ja Porvoon välillä. Hupaisahan se olisi ollut pidempääkin puhella näin hilpeiden herrojen kanssa, mutta Neovius patisti minua laulamaan. Sibelius kertoi kuulleensa Kullervosta ja uteli, mahtaisinko tuntea sitä tarinaa. Kyllähän minä muistin Kullervon tarinan, lupasin lasketella sen ja sen päälle vielä muutaman muunkin. Loppuun vielä sanoin valittavani itkuvirrellä ikävääni ja elämäni pitkiä päiviä.

Kun minä laulan, se on semmoinen pitkän talven lumien sulaminen. Ensin päivä vähän paistaa ja lämmittää rintaa, pieni puro kirkasta vettä alkaa lirittää. Pian pieniä puroja on monta ja ne yhtyvät virraksi, joeksi ja lopulta rintani aurinko lämmittää kuin kesäpäivänä, niin että joki tulvii yli kaikkien äyräiden. Siihen pysähtyy aika. Siihen päättyy se, joka olen minä ja alkaa se, jota en voi sanoilla sanoa. Se on ehkä pyhä, se on ehkä pala taivasta, se on ehkä pala kuolemaa. Joskus laulaesssani vain pienet purot lirisevät, aina ei väki riitä tulvaan saakka. Mutta tätäpä ei voi itse valita, tulva syntyy tuntemattomasta. Näille herroille laulaessani jokeni tulvehti yli. En tiedä, kauanko lauloin, ehkä muutaman minuutin, ehkä tunnin, herrat kyllä kuuntelivat paljoa hiiskumatta.

Säveltäjä ja Hirn panivat kirjoihinsa jotain lauluistani, puukstaavit seurasivat toistaan kellervällä paperilla. Olivat muuten hiljaa. Neovius välillä ehätti muutaman sanan ruotsin kielellä herroille esittää. Pastori näytti oudoksuttavalla tavalla ylpeältä lauluistani, vaikka minun laulujanihan ne. 

Lopuksi pastori totesi jotain ruotsiksi. Arvelin, että liköörilasillista herroille tarjosi. Neovius kiitti ja herrat poistuivat. Säveltäjä Sibelius vaikutti hiljaiselta, jäi lähtiessään hieman jälkeen muista ja näytti nopeasti vihkoaan. Siitä en paljoa ymmärtänyt, mutta näin viivoja ja merkkejä, säveltäjä niitä nuoteiksi kutsui. Herran ilmeessä oli mietteliäisyyttä ja hänen nopeassa kiitoksessaan rehellisyyttä. Hänen en enää kuullut muiden miesten hilpeään puheluun yhtyvän.

Lähdin siitä minäkin huoneeseeni, mukulakivisen torin toiselle puolelle.