joskus ihan pienet asiat tuovat turvallisuutta ja rauhallisuutta elämään.

tällä kertaa se oli eilinen meitä keskussairaalassa vastassa ollut lastenneurologi

iätön nainen ruskeassa villahameessaan, lyhyessä keskiruskeassa villatakissaan, ruskeakukallisessa paidassaan ja mummoankka-avokkaissaan. vakavana ja kuivakkaana hän jutteli tytärlapsen kanssa, kyseli päiväkodista, kuunteli sydämen ja painoi kerran vatsaa. totesi lapsen olevan erityisen hyvin kehittyneen. riisuututti lapsen alkkareilleen ja totesi lääkärin äänensävyllä:

sinulla on näköjään vähän kuiva iho ja ihan löppänät pikkarit.

juoksutti edestakaisin käytävällä ja lähetti kotiin.

vanhempien kysymyksiin hän vastasi asiallisen lyhyesti silmiään pyöritellen, mutta oli silti hyvin luottamusta herättävä.

- miten se nyt, on saako tuon suntin kanssa varmasti lentää, että eihän siinä ole mitään...?

- miten siinä nyt mitään voisi olla... en ymmärrä... olis neurokirurgit sen varmasti jo alkuunsa kieltäneet, jos siinä mitään olisi.

- niin mutta paineenvaihtelut... no, ehkä ei kannata lentäjäksi ryhtyä.

- ei kun nimenomaan se _kannattaa_. onko naislentäjiä, muuten?

- on kai niitä muutamia? lentoemännäksikään ei.

- ei niin, se kun ei kyllä _kannata_. tulette sitten vuoden päästä uudelleen.


lahdenreissuilla perinteeksi muodostunut kahvilakäynti ei onnistunut. koko baari oli pantu poseen ja naapurikahvilan juoruämmä ei oveline ilmeineen muka halunnu kertoa, miksi donitsibaari oli suljettu. paitsi että samaan hengenvetoon kertoi kuitenkin kahviloitsijan lähteneen linnaan lusimaan tehtyään jotain sopimatonta. koska tytärlapselle oli luvattu donitsi - reppana kun ei tiennyt, mikä se on - lähdimme pakosta arnoldsille. (minä en edes pidä donitseista!). siellä kysyin myyjältä, miksi donitsimies oli lähtenyt toisenlaisia kakkuja nauttimaan. oli kuulemma myynyt jotain muutakin tiskin alta, kuin donitseja. ihmekös, tuo, kaveri oli kuin elohopeaa, vuodesta toiseen. ja donitsitiski kannatti.


(joka tunnistaa otsikon, saa pisteen kisavisassa)