perjantai, 8. huhtikuu 2016

muisti

muistaminen on ihmeellistä. muistan hajuja, ääniä, tunnelmia. muistan ulkoa tuhansia runolaulusäkeitä, lauluja, sävelmiä, runoja ja sananlaskuja. muistan paljon kaikenlaista.

tämä tuli taas mieleeni, kun naamakirja nosti näkösälle päivitykseni vissiin kolmen vuoden takaa, jossa ihmettelin ihmisten muistia ja pyysin kertomaan, missä minä ja he tapasivat esimmäisen kerran.

niitähän oli hauska lukea! kuulen mielelläni lisää! (--> kommenttiloota).

monet muistivat ihmeellisen tarkasti. monet muistivat, missä tavattiin, mitä olimme tekemässä tai mistä tulossa, missä puhuttiin, jopa mitä mulla oli päälläni, mitä keuhkosin juuri sillloin ja mitä minusta ajattelivat.

olen tästä heman häpeissäni. olen pahoillani, en muista teitä.
paitsi muistan, jos oikein tarkkaan muistutetaan. ai niin! se oli corona-baarissa! ai niin! se oli akatemian kuppilassa! kuitenkin muistan nimeltä ja naamalta teidät kaikki ja pystyn palauttamaan mieleeni tunnelmia ja meininkejä. mutta jos multa kysyttäisiin, mitä sanoitte, mitä teillä oli päällänne – nada.
jos yhtäkkiä sami kysyisi, missä tapasimme ensi kerran, päättelisin varmaan että jossain missä oli tuulikin. tai jotain sinne päin.

tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin olllut välinpitämätön tapaamistamme kohtaan. ei se niinkään ole. olen latonut muistoni ja mielikuvani ihan eri asioiden päälle kuin mitäänsanomattoman ensitapaamisen. kaikkien muiden kohtaamisiemme, ja tapausten.

muistan lapsuudestani ja nuoruudestani oikeastaan aika vähän. en osaa selittää, mikä siihen on syynä. ehkä kaikki on ollut tasaista ja luistanut kohtuullisella luistolla ja pidolla, ilman tahmoomista tai lipsumista.

toisaalta muistan kiusallisen tarkkaan kaikki tapaukset, jossa olen huomannut mokanneeni ja pahasti. mitä pahemmin, sitä tarkemmin muistan, mitä sanoin, mitä tapahtui. samoin muistan, kun joku itselleni tärkeä ihminen on ollut epäreilu, kohdellut väärin tai tössinyt.
muistan kaikki ne kerrat, kun äitini on ollut ilkeä. miettikääpäs sitä! on siinä ihmisellä perintö!
eikö yleensä sanota, että ihminen pystyy työntämään mielestään ikävät muistot? katinkontit! voin yhä piirtää mielessäni kuvan taysin lasten teho-osastosta, jokaisen huoneen, pohjapiirustuksen, värimaailman ja hajun.

(kaiken lisäksi muistan piirrontarkasti, missä tapasin ladakuskin ensimmäisen kerran, miksi tavattiin, kenen kanssa, mitä puhuttiin ja että ulkona satoi vettä. siitä tulee näinä päivinä uskoakseni 21 vuotta.)

ja sitten on ilmiö, kerrottu muisti. joku kertoi minulle, että parivuotiaana vastasin puhelimeen, kun kukaan muu ei ehtinyt ja k-vikaisena vastasin "pittu-ilona puhimessa". jahas. jotenkin muistan tämän, mutta ehkä muistan, koska se on näin minulle kerrottu.

miten muisti toimii? mitä kukin muistaa? muistaako toinen tärkeää ja toinen dadaa? kaikkien muisti on yksilö, mutta miten aivot vaikoivat, mikä on muistamisen arvoista? apua, aivoni räjähtää, kun mietin tätä.

 

 

 

 

 

 

 

keskiviikko, 11. marraskuu 2015

mennyttä kaikki, mennyttä

kerran pienenä, olin ehkä toisella kymmenellä, olin mummilassa. mummi lainasi minulle kuuskytlukulaista turkoosia anorakkia, jossa oli vetskarin vetimen päässä rinkula ja kuosissa hauskaa sekaturkoosia kulmikasta röhellystä. oliskohan ollut jommankumman tädin vanha.

80-luvulla retro ei ollut retroa eikä vintagea ollut keksitty, silloin pukeuduttiin neonväreihin ja muutenkin rumasti. tai, no, nythän se on taas muotia, se ruma.

siinä vanhassa hupparissa mulla oli tosi kodikas olo, se oli tiukkapintainen ja sileä, niukkalinjainen, siinä oli mummilan ja vieraan hajua, se oli outo ja samalla tuttu.

nyt mummila on myyty.

keskiviikko, 1. huhtikuu 2015

debut

(Tämä kirjoitus on julkaistu
Finnish Music Quaterly -lehden
numerossa 1-2/15
englanniksi.
Ansiokas käännös on
Jaakko Mäntyjärven).

 

Koko päivän olivat pilvet roikkuneet matalalla Porvoon yllä. Olin juuri tullut ovelta tirkistämään, kuinka torikauppias läksytti poikaansa, kun pastori Neovius lyykkäsi juoksujalkaa torin poikki. Jotain tärkeää arvelin tapahtuneen.

Neovius käski minun vaihtaa pyhäsorokkaan ja siistimpään esiliinaan, sillä tärkeitä herroja oli saapunut kuulemaan virsiäni matkallaan Loviisasta Hämeenlinnaan. Mukana oli nuori säveltäjä nimeltään Sibelius, josta olin kyllä kuullut hieman hienommissa seurapiireissä kuiskittavan. - "Tule sitten työhuoneeseeni, herrat ovat jo palalla!"

Elettiin Herran vuotta kahdeksantoistasataayhdeksänkymmentä ja yksi. Pastori Neovius oli kutsunut minut asumaan luokseen Porvooseen ja laulamaan kesken jääneitä virsiäni. Neovius oli ollut aikaisemmin apupappina Sakkolassa ja kuului keräävän kansanlauluja. Tein kerran tikusta asiaa pappilaan ja saatoinpa esittää, että osaan se minäkin jonkin värssyn. Lauloin apupapille, minkä muistin, ja tämä kirjoitti kaiken vihkoon. Antoi joskus lantinkin. Kuului se ihmetelleen, kuinka muistin niin monet värssyt, vaikka en puukstaaviakaan osannut kirjoittaa. Mutta muistinhan minä, äidin kylästä Vaskelasta lapsuudesta asti, Lempaalan Mäkienkylästäkin, Sakkolasta ja mitä mistäkin kuulin. Ja loput minä keksin. Sitä ei tainnut pastori koskaan arvata.

Kun Neovius muutti Porvooseen, puhkesin eroitkulle. Väliimme oli kasvanut vähän ystävyyttäkin, yhteisymmärrystä ainakin, mitä nyt vanhan mökin akan ja herran väliin saattoi.

Larilan Kaurila, vätys mieheksi, oli kuollut muutamia vuosia aiemmin. Pienessä mökissäni oli kylmä, ja nälkä oli jokapäiväinen vieras. Pestit ja toimeentulo olivat tiukassa. Miksi en olisi vastannut pastori Neoviuksen kutsuun? En välittänyt kateellisten kyläläisten ilkkumisesta enkä miettinyt tulevaa, vaan lähdin matkaan. Matkustin kotipuolesta Porvooseen kärrykyydeillä, monta pitkää päivää. Mukanani oli pyhäisempi vaatekerta, parempi sorokka, muutamia käsitöitä rouville myytäväksi ja pikkuisen palasta. Jos jotain parempaa olisi tarjolla, en vastaankaan panisi.

Lakaisin huoneeni lattian, vaihdoin punapistoisen pyhäsorokan, pesin kädet ja lähdin kulman taa pappilaan. Torikauppiaan poika istui pahannäköisenä portaalla vuoleksimassa. Neoviuksen työhuone oli toisessa kerroksessa ja sen ikkunat antoivat torille. Huoneessa oli aina hämyisä ja rauhallinen tunnelma. Arvelin sen johtuvan paksuista vällyistä ikkunassa ja samettipäällysteisistä, painavista huonekaluista. Salista kuului herrain ruotsinkielistä puhelua, enhän siitä montakaan sanaa selvää saanut. Kävin salin ovella varovasti nyökkäämässä Neoviukselle, merkiksi että olin saapunut. Taisin vähän niiatakin, vaikka ei se ollut oikein tapana ollut.

Neovius saapui huoneeseensa ensin, sitten kaksi muuta miestä.

"- Tässä on herra säveltäjä Jean Sibelius, tässä hänen ystävänsä Yrjö Hirn.  He haluaisivat kuulla virsiäsi."

Kaikki kolme miestä olivat hyvänmielisiä ja iloisia, mutta tämä säveltäjä Sibelius katsoi minua tiiviisti, sillä tavalla tutkiskeli. Kuljetti katsettaan punapistoissa ja käsieni uurteissa. Puheltiin siinä päivän asioita, herrojen matkasta säveltäjä kertoi kaskunkin, säänpieksämistä kuoppaisista teistä Loviisan ja Porvoon välillä. Hupaisahan se olisi ollut pidempääkin puhella näin hilpeiden herrojen kanssa, mutta Neovius patisti minua laulamaan. Sibelius kertoi kuulleensa Kullervosta ja uteli, mahtaisinko tuntea sitä tarinaa. Kyllähän minä muistin Kullervon tarinan, lupasin lasketella sen ja sen päälle vielä muutaman muunkin. Loppuun vielä sanoin valittavani itkuvirrellä ikävääni ja elämäni pitkiä päiviä.

Kun minä laulan, se on semmoinen pitkän talven lumien sulaminen. Ensin päivä vähän paistaa ja lämmittää rintaa, pieni puro kirkasta vettä alkaa lirittää. Pian pieniä puroja on monta ja ne yhtyvät virraksi, joeksi ja lopulta rintani aurinko lämmittää kuin kesäpäivänä, niin että joki tulvii yli kaikkien äyräiden. Siihen pysähtyy aika. Siihen päättyy se, joka olen minä ja alkaa se, jota en voi sanoilla sanoa. Se on ehkä pyhä, se on ehkä pala taivasta, se on ehkä pala kuolemaa. Joskus laulaesssani vain pienet purot lirisevät, aina ei väki riitä tulvaan saakka. Mutta tätäpä ei voi itse valita, tulva syntyy tuntemattomasta. Näille herroille laulaessani jokeni tulvehti yli. En tiedä, kauanko lauloin, ehkä muutaman minuutin, ehkä tunnin, herrat kyllä kuuntelivat paljoa hiiskumatta.

Säveltäjä ja Hirn panivat kirjoihinsa jotain lauluistani, puukstaavit seurasivat toistaan kellervällä paperilla. Olivat muuten hiljaa. Neovius välillä ehätti muutaman sanan ruotsin kielellä herroille esittää. Pastori näytti oudoksuttavalla tavalla ylpeältä lauluistani, vaikka minun laulujanihan ne. 

Lopuksi pastori totesi jotain ruotsiksi. Arvelin, että liköörilasillista herroille tarjosi. Neovius kiitti ja herrat poistuivat. Säveltäjä Sibelius vaikutti hiljaiselta, jäi lähtiessään hieman jälkeen muista ja näytti nopeasti vihkoaan. Siitä en paljoa ymmärtänyt, mutta näin viivoja ja merkkejä, säveltäjä niitä nuoteiksi kutsui. Herran ilmeessä oli mietteliäisyyttä ja hänen nopeassa kiitoksessaan rehellisyyttä. Hänen en enää kuullut muiden miesten hilpeään puheluun yhtyvän.

Lähdin siitä minäkin huoneeseeni, mukulakivisen torin toiselle puolelle.

 

keskiviikko, 25. maaliskuu 2015

ihmisluonnon hyvyydestä

under construction

keskiviikko, 31. joulukuu 2014

vuosi päättyy

naamatsussa on ollut tänään trendinä kirjoittaa jotain älykästä ja syväliistä menneestä vuodesta. en minä pysty siihen, latteuksia vain tulee. siksi kirjoitan jotain tänne.

vuosi alkoi pannukakkuna. olin saattanut hautaan isän. isän, joka oli ollut sellainen maailmantappi, joka pysyy, vaikka muut menevät ja tulevat. äiti oli sairas, isä terve. äiti olisi voinut romahtaa koska vain, isä ei. vaikka olihan isä jo haurastunut, miltei 85-vuotias, mutta yhä vielä viimeisen kerran sairaalassa tavatessamme hän puristi kättäni, virnisti ja sanoi meidän vielä ysikymppisiä viettävän. isää oli ikävä.

kun isä oli mennyt, jäljellä oli äiti, hiljaa ja sairas. ja meille tietenkin suuri huoli. äiti ei pärjännyt yksin kotona, mutta ei pärjäisi laitoksessakaan. äiti oli älykäs, sinnikäs ja hillitty, mutta surullinen ja yksin. elämäämme ilmestyi korvaamaton hengetär, äidin sisar, joka hoiti äitiäni koko vuoden kotona, vuoroviikoin. hän myös hoiti asioita, papereita, puhelinliittymiä, pankkiasioita, sopimuksia, sanokaavainmitä. ja lisäksi ryhtyi omille lapsilleni varamummiksi, kun oma mummi ei enää jaksanut mummistella. olen kiitollinen.

vuoden lopussa äiti yhtäkkiä romahti ja lähti tuonilmaisiin. kuljin melkein päivittäin sairaalassa muutamia viikkoja, äiti lähti hitaasti ja rauhallisesti. sitten hänkin oli poissa.

vuosi on mennyt surusta suruun, mutta toisella kerralla suru oli jo tuttu vieras eikä oma lamaantumiseni ollut niin pimeää.

 

tässä välissä olen tietenkin iloinnut, elänyt ja säätänyt. töiden kannalta vuosi on ollut sirpaleinen ja sekava, pettymystentäyteinenkin, vaikka suuria highlightsejäkin on ollut. isoja konsertteja, palkintoja, suunnitelmia ja apurahoja tulevaan. varsinkin ihan vuoden lopussa on ollut monta kohottavaa ja uuteen kurkottavaa työtä. olen ollut välillä työtön, mutta en oikein pääse työttömän statukselle työkkäriin, koska toiminimelläni on koko ajan pientä toimintaa. joinain kuukausina töitä taas on ollut ja se on mahtavaa. töitä tekisin mielelläni, mutta runolaulutohtorille on harmittavan vähän töitä tarjolla. eksperttiä tarvitaan harvassa paikassa vähän, mutta yleismiestä monessa paikassa paljon. eivät entiset jokapaikanhöyläntaitoni ole mihinkään kadonneet, ihmiset vain eivät enää muista.

kesällä hoidin puutarhaa antaumuksella. parasta lääkettä on puraista porkkanaa suoraan omasta mullasta.

lapset ovat terveitä. minä, jos kuka tiedän, millaista se on, jos eivät ole. lisäksi he ovat parasta muutenkin, mitä tiedän.

ladakuski on käynyt kanssani 18 vuotta. ihan jokaisena päivänä. se on suurin lahja ihmiselle.

minulla ei ole monta ystävää, mutta ne jotka ovat, ovat aina valmiina. itse olen huono ystävä, koska mieluusti vetäydyn omiin juttuihin ja hommeleihini, enkä osaa olla paikalla niille, jotka tarvitsisivat. silti ystävät ovat jaksaneet tulla ns. kotoa hakemaan, pitäneet kiinni normaalissa ja ilossa. kiitos.

ensi vuonna yritän pitää itsestänikin vähän huolta.

kiitos, kaikki mukana olleet. ensi vuonna enemmän kirkkaita päiviä ja iloa.