en usein kirjoita ruuasta, vaikka aihe onkin ihan tärkeä mulle.

en syö mitään lihaa ja olen muutenkin aika valikoiva. en makujen vaan laadun suhteen.

kalaa syön ja mielelläni. olen päättänyt pelastaa itämeren ja ostan aina kuin vain mahdollista vapaana kasvanutta kotimaista kalaa. kassikalat olen jättänyt viime aikoina pääosin puotiin.

viime viikolla sattui hauska tapaus, kun menin taas kitisemään lähimpänä sijaitsevalle suunnilleen säädylliselle kalatiskille inisemään sitä vapaata kotimaista kalaani.

usein olen saanut myyjiltä suoran närkästynyttä palvelua pyyntööni. tyyliin: älä inise, kala ku kala. ja onhan niillä siellä kaiken maailman tonnikalat, pangasiukset ja puna-ahvenet rivissä. nyt myyjätär suorastaan innostui, sillä tarjolla oli kotimaista villiä merilohta. hän osoitti pihdeillään harmahtavaa epämääräisennäköistä latuskaa filettä komean oranssinpunaisten tiivislihaisten ja pullervoisten lohifileiden välissä; punasävyä korostavien lamppujen alla tuo kotomaanelävä oli hyvinkin rumaa kalaa.  lienen näyttänyt aika epäröivältä, kun kysyin, miksi se näyttää noin surulliselta.

myyjätär selosti pitkään ja hartaasti, että villiä kalaa ei ole syötetty porkkanalla, katkaravuilla ja väriaineilla, siksi se on tuommoista.

uppos.

kala oli muuten jumalattoman hyvää ja rakenne oli ihan muuta kuin norjalaisen kassilohen.

ja kilohinta oli halvempi. uskoisko!?

joskus, joskus, ainä välillä, usein, pinna palaa kaiken mielettömyyteen.

yhtälö, jossa seikkailee kaksi epäsäännölliset työajat hankkinutta ihmistä, yksi lapsi tiettyine erityisvaatimuksineen, yksi raskaana oleva inehmo sekä paljon ulkopuolisia vaatijoita, on joskus aivan mahdoton saada onnistumaan kenenkään - lähinnä sen raskaana olevan - hermostumatta.

otetaan nyt tämäkin aamu. tytärlaps lähti isänsä kanssa tyytyväisenä ja iloisena päiväkotiin, mutta palasi kymmenen minuutin päästä takaisin vaikeroivana ja holtittomana, kun päätään oli kuin kirveeniskusta alkanut särkeä autossa ihan jumalattomasti. parin minuutin säntäilyn jälkeen kahdesta talouden aikuisesta katsottiin vain toisen voivan joustaa töissään ja kykenevän lähteä lääkäriin. arvatkaa kumman, katsottiin?

samalla siunaamalla selvisi, että puolen päivän maissa tulisi siivooja. kumpikaan ei olisi paikalla raivaamassa leluja ja romuja sivuun. soitettiin siivoojalle, että tulisikin vasta neljältä. se toinen aikuinen lupasi pyhästi raivata romut puoli neljältä. ja että se lääkäriinlähtijä pääsisi sitten töihinsä neljältä.

lääkärireissulla lapsukainen piristyi eikä mitään jälkeäkään päänsärystä ollut. työpäivä oli kuitenkin jo puolessa ja tämä lääkärireissulle lähtenyt aikuinen totesi, että olisi muutenkin järkevää tarkkailla lasta sen päivän kotosalla. tähän yhtälöön liittyisi paljon leikkimistä, ruokkimista, tohinaa ja touhua.

neljältä se toinen aikuinen ilmestyi kolostaan ja sanoi, että just nyt tulikin pihaan kalevi traktorin kanssa ja sen piti sitten mennä siirtämään sen kanssa jotain autoa. siivooja tuli samalla sekunnilla.

se neljältä muka töihin lähtevä aikuinen lähti sitten raivaamaan eläimen raivolla rojuja siivoojan tieltä kolmevuotias auttajanaan (lue: kiukuttelijanaan). siivooja ei ollut erityisen närkästynyt vaan alkoi työhönsä ja jotenkin raivauksesta selvittiin. kun sitten se toinen aikuinen tuli sieltä autonsiirrosta, pääsi se toinen sitten töihin.

ja mitä sitä ihminen täyden lapsenhoitotyöpäivän, lääkärireissun ja raivaamisen jälkeen, selkä kolottavana, nälkäisenä ja vihaisena, viiden maissa, sitten enää tehokkaasti jaksaa tehdä?

ehkä kirjoittaa blogiin ja oikaista seljälleen työhuoneen sohvalle ja lukea pari riviä tiedekirjallisuutta, lähteä tekemään voileipää ja unohtaa sen työnteon siltä päivältä.

tämähän oli jotenkin ihan normaali päivä.

elämääni on hiipinyt yksi hauska piirre.

ehkä se liittyy maalla asumiseen, ehkä tähän elämäntilanteeseen, ehkä sormi osoittaa minuun ja vain minuun.

elämääni on ilmaantunut useita virkeitä ja riuskoja kuuskymppisiä naisihmisiä, jotka ovat aina valmiina auttamaan kodin- ja lastenhoidossa. nämä ihmiset ovat ilmestyneet tähän vähän eri teitä, mutta kukaan ei ole sukua.

jotkut näistä tyypeistä auttavat ihan auttamisen huvista ja tekemisen puutteesta. omat lapsenlapset tai lapset ovat kaukana tai muuten vain kieltäytyvät kohteliaasti avusta. joillakin on yksinkertaisesti niin paljon virtaa.

jotkut heistä ovat apuna maksusta, mutta huomaan, että apu ei tyrehdy sovittuihin tunteihin tai maksettuihin palkkoihin, se kun vaan jatkuu jonkinlaisena huolenpitona muutenkin, milloin tahansa. eikä siitä sitten rahaa kysytä.

ja mikäs, minä olen hyvä kohde! olen taiteilija, liian kiireinen ja omissa ajatuksissani siivoamaan tai laittamaan ruokaa. olen välillä ihan pulassa, kun tarvitsisin sihteerin, managerin, assistenkin, lastenhoitajan, imettäjän, kokin, autonkuljettajan, oikean käden. kuitenkaan en itsekään ole mikään avuton emäntä, pidän itseäni aika riuskana työmyyränä, joskus myös kotihommissa. toisinaan asiat vain kasautuvat ja ajatukset pakkautuvat niin, ettei sellaiset vähäpätöiset seikat kuin vessan pesu tai keittiön laatikoiden siivous yksinkertaisesti ole to do -listallani. ja sitten kun sellaiseen olisi aikaa, käytän sen paljon mieluummin tytärlapsen ja ladakuskin kanssa.

lisäksi omat sukulaiseni ja anoppini (onneksi ja epäonneksi) ovat kaukana ja aika vanhoja, heistä ei mitään arkipäivän apua oikeastaan ole.

ehkä tuollainen elämääni tuppautuminen olisi ollut minusta vielä neljä vuotta sitten hirvittävän rasittavaa. nyt olen erittäin iloinen ja kiitän näitä ihmisiä ääneen ja mielessäni ihan päivittäin. ehkä lähistölleni on valikoitunut hyvän meiningin emäntiä, eikä niinkään arvostelevia ja (näennäistä) kädettömyyttäni sadattelevia kiusaannuttavia täti-ihmisiä.

mistä sen tietää, vaikka apu olisi tavallaan molemminpuolista. sekin, että heittäydyn aivan hyödyttömäksi varmaan tyydyttää myös, ehkä jotain asioidenkuntoonlaittamisviettiä. tai jotain.

kiitos, siis, kaikki. tiedätte kyllä.

13 vuotta sitten olin ihan pihalla.

olin suunnilleen päiväkoti-iässä itseni kanssa ja muutenkin. ja sitten oli vielä se yks tyyppi, joka oli noin vain kävellyt päiväuniini ihan lupaa kysymättä.

se tyyppi oli jo pidemmän aikaa - ainakin vuoden! - häirinnyt keskittymistäni tärkeisiin asioihin. tai tärkeämpiin. mutta kaikki oli epäselvää ja sekavaa. ihan kaikki.

olin ajatellut yhdestä tyypistä kesäkissaa, en kuvitellut voivani olla sen kanssa yhtään pidempään. ehkä en uskaltanut kuvitella. se oli liian hyvää ollakseen totta, kaikkea mitä olin toivonut eikä yhtään enempää tai vähempää. se oli sen lisäksi vielä ihan helvetinhyvännäkönen. ja tietty lahjakkain ja karismaattisin olento, mitä maa päällään kantoi. ja tosi suosittu. tytöt ainakin tykkäsivät.

sepon päivänä 13 vuotta sitten kaikki muuttui lopullisesti.

näin ne ajat muuttuvat. nykyään arvostan enempi sitä, että se yks tyyppi hoitaa puolet lapsenhoidosta ja taloudesta, laittaa hyvää ruokaa, rakastaa lapsiaan ja minua, on tiettävästi uskollinen, on kunnian- ja intohimoinen omissa hommissaan. ja kuuntelee juttujani. ja silittää päästä, kun onnistun ja sanoo: hyvä kakka.

tänäänkin vietämme sepiä eri maissa.

14. vuosi olkoon ihan yhtä hyvä kuin edellisetkin, armas.

vein aamusella armaan työjuhtani kilsahuoltoon. olen meinannut olla sille uskoton ja olenkin alkanut katsella sille uudenkiiltävää seuraajaa. vaikka olenkin kiintynyt työjuhtaani, alkaa siinä jo kilsat painaa; pelkäänkin, että jotain isompaa riksahtaa, enkä selviäkään enää kympperöisilläni.

menin sitten ja otin huollon ajaksi koeajoon hyrysysyn, jota olen jo jonkin kuukauden tiiarillut sillä silmälläni.

entiseen verrattuna ihmeitä oli paljonkin, mutta eniten kummastutti kuusi vaihdetta. mutta ei muuta kuin paanalle.

ajoin maalaismaantietä rallatellen muutaman kymmenen kilsaa ja ajattelin, että voisin kohta kääntyä takaisin. ajoin pienelle sivutielle ja kahden tien risteyksessä kokeilin, mahtuisiko kärry ympäri niin pienellä säteellä. ei mahtunut. jäin nokka ojan reunalle, tiehen nähden melkein poikittain.

sitten tulikin se ... se ... se ... nolous: en saanut pakkia päälle kirveelläkään. maanittelin. painoin kahvaa. nostin. nostin nupista. etsin nappia. ei mitään.

pikkutietä asteli nuorehko mies paljasvarpaisillaan. avasin oven ja pyysin avuksi. mies puhui hoono soome, koska oli selvästikin ruotsinkielinen ja oli hieman hämmentynyt ja yllättynyt, olinhan käytännössä parkissa keskellä tietä poikittain. kerroin toki, että otin auton koeajolle enkä saanut pakkia päälle.

miekkonen oli kovin ystävällinen ja yritti myös etsiä hanikkaa, josta kepponen siirtyisi vasempaan alasilmään. tuloksetta.

lopulta miekkonen työnsi ähkien auton alamäkeen päin, niin että sain auton pyöräytettyä ympäri.

tietty palasin heti autoliikkeeseen ja kysyin, missä se pirun pakki on. ukko tuli näyttämään ja tietty kun silmällä katsoi, näki selvästi, että vaihdekepin varressa oli rengas, jota nostamalla pakki luiskahti silmäänsä.

voi olla että tämä episodi estää minua ostamasta tuota menopeliä, vaikka se muuten oikeastaan ihan kiva olikin.

olen käynyt pariisissa edellisen kerran vuonna 91, 1900-luvulla, legendaarisella ja ikimuistoisella interrailillani, jossa kahden toverini kanssa vietimme kuukauden aikana tasan 4 yötä vuoteissa, sisätiloissa. muut yöt vietimme junissa ja kaikenkarvaisissa sateensuojissa, postilaiturilla corkissa, juna-asemalla keski-irlannissa ja lasten leikkialueen leikkimökissä. ja semmoista.

tätä äiti ei olisi halunnut kuulla.

pariisissa olimme läpikulkumatkalla, emmekä nukkuneet silmäystäkään. saavuimme aamulla ja minut jätettiin jostain syystä rinkanvahdiksi seinen rantapuiistikkoon. kyseessä oli aika ennen kännyköitä; soittaakaan ei voinut. istuin siinä sitten ohikulkijoita tiirailemalla itseäni viihdyttäen yön pimeään saakka, ennenkuin minut korjattiin siitä kuleksimasta ja juna lähti.

tuotakaan äiti ei olisi halunnut kuulla.

palasin pari päivää sitten pariisista. edellisellä kerralla kaupunki oli ollut tyly, nuhjuinen ja vähän vieras. ihmiset eivät suostuneet puhumaan englantia tai kommikoimaan elein. jos ranskaa ei osannut, oli inehmoparka ilmaa ja jäi sekin ja sekin paquetti syömättä.

nyt oli toisin. tai sitten olin itse toisin. viimeksi olin nuori reppureissaaja, enkä varmaan herättänyt juuri kenenkään kiinnostusta. nyt olin keski-ikäinen ja keskituloinen ja selvästikin erilaisiin nautintoihin taipuvainen. odotin, milloin se tylytys alkaisi. mutta ei.

pariisin kadut ovat yhtä pitkiä kuin leveitäkin. vaikka turisteja oli joka notko notkollaan, ei toisiin turisteihin juuri tarvinnut törmäillä. tosin ei paikallisiinkaan. väljyys tuntui hyvältä.

väljyys tuntui myös henkiseltä, äkkiseltään. sateenkaaribaari, lävistysstudio, dolce&cabbana ja trendikiska nojailivat toisiinsa ihan sulassa sovussa.

paraisilla oli hienot säät. kotiinpalattua satoi ja palelsi.

taidan mennä toistekin.

minkälaista elämää tämä oikein on!?

lapseni kysyi puhelimessa viime viikolla - ollessani keikalla vantaalla - että äiti, missä maassa sä olet?

olen kai sitten laulanut pitkin maita jo liikaakin.

lähden torstaina vielä ranskaan, toursiin ja pariisiin ja tuhraan siihen viikon elämästäni. aion ottaa paljon valokuvia.

sitten alkaa kesä. kesäkuussa istun työhuoneellani joka ikinen päivä ja teen mitä haluan. kirjoitan, sävellän ja tuijotan seinää.

heinäkuussa käyn kuhmossa, sommelossa. enkä paljon muuta.

elokuussa teen neljännen tohtoriskonserttini. sitten tuntuu varmasti, että olen jotenkin viisastunut ja valaistunut, lähempänä tohtoroitumista ja ultimaattista oppineisuutta. ehkä ymmärrän jotain runolaulusta, itsestäni ja elämästä ja universumista.

mutta nyt en ymmärrä mitään.

ja konsertin jälkeen en tee pitkään aikaan mitään.

en ole muistanutkaan raportoida.

palauttakaas mieliinne, kuinka possessiivisuffiksiton operaattori minua palveli.

sain sieltä sittemmin selvityksen rekisteristään. heillä ei ole minusta mitään tietoja. EI MITÄÄN. jos mukaan ei lasketa peruutettua tilausta.

kele! boikotoikaa koko roskaa!

meillä oli eilen ja on toinen tänään, jo etukäteen loppuunmyytyjä lastenkonsertteja, vernissassa ja toteemissa. ihan kuin euroviisut, joka paikka myyty. ihan mahtavaa!

olen ennenkin kirjoittanut siitä, että erilaisia yleisöjä on hauska tarkastella. aikuisista olen jo kirjoittanutkin. mutta että lapsetkin. sellaiset 2-6-vuotiaat, suunnilleen.

ensinnäkin lapset ovat huomattavan erilaisia eri paikkakunnilla. lisäksi lapset ovat huomattavan erilaisia arki-iltaisin ja viikonloppupäivisin, mikä lienee ihan ymmärrettävää.

korostan muuten heti, että en kirjoita tätä eilisen konsertin pohjalta enkä tämäniltaisenkaan. tai oikestaan kirjoitan molempien, sillä tämä seuraava ihmettelyni on vuosien tarkkailun tulosta.

jotkut yksilöt istahtavat paikalleen kuin liimattuna ja tarkkailevat silmät pyöreinä lavan tapahtumia ja tuskin vaihtavat edes asentoa koko konsertin aikana. ja muistavat jälkikäteen kaikki juonnot ja kappaleet.

jotkut puolestaan säntäävät pomppimaan musiikin mukaan oitis, kun konsertti alkaa, silti ihan messissä konsertin kulussa, vaikka pomppiminen ja taputtaminen onkin se tärkein juttu. he  myös osallistuvat eniten ja vastailevat lavalta mahdollisesti esitettyihin kysymyksiin ensimmäisinä.

lisäksi on paljon hauskoja välimuotoja. yksi tykkää yhdestä biisistä, toinen toisesta. yksi istuu hiljaa, kunnes tulee lemppariviisu, joka on laulettava mukana. tai pissahätä. jano. ja niin edelleen.

minusta on ensisijaisesti mahtavaa, että lapsia viedään konsertteihin. silti minua ihmetyttää yksi ryhmä yleisössä. ihmetyttää niin äitinä kuin muusikkonakin.

ennen kuin sanon enempää, korostan ymmärtäväni, että on olemassa hankalia lapsia. on olemassa hypervilkkaita lapsia. on myös täysin keskittymiskyvyttömiä lapsia. ja olkoon. siis tietysti on, erilaisia.

mutta sitä on jotenkin vaikeaa käsittää, että on lapsia, jotka saavat jo ennen konsertin alkua aloittaa juoksemisen, kiljumisen ja riehumisen konserttisalissa. ilman rajoittamista. niin, että ovat jo aivan villejä, kun konsertti alkaa eikä alas istuminen enää siinä vaiheessa ole mitenkään mahdollista.

konsertin sitten ollessa käynnissä on sitten aina paikalla muutava tenava, jotka juosta tormeltavat hiki päässä ja huutavat. ja sehän tietenkään ei ole kovinkaan omiaan sille, että kukaan muukaan rauhoittuisi tai kukaan kuulisi kunnolla. lisäksi riehumiseen liittyy aina muutama muu sille altis yksilö, vaikka jaksaisivatkin ehkä istua, jos kaikki muutkin. jos yksi saa riehua, saavat muutkin.

tämä ihmetyttää minua. miksi lähteä konserttiin, jos tarkoitus ei alun perinkään ole edes yrittää kuunnella konserttia? edes yhtään? toki on lapsia, joille kuunteleminen ja aloillaan istuminen on vaikeaa, mutta miksi tulla konserttiin, jos niitä avuja ei edes yritetä harjoittaa?

moikka, sitkeät ahkerat ja vielä säilyneet lukijani.

olen ollut surkea bloggaaja. tosin olen ollut myös poissa.

poissa henkisesti ja fyysisesti. mulla ei ole ollut mitään sanottavaa.

voisin kertoa pitkään ja vuolaasti shetlanninreissustani: musisoinnista, ihmisistä, tapahtumista, ilosta ja rauhasta, laittaa tänne pari tunnelmallista kuvaa ja ylistää viikkoa ja haukkua tätä perkeleen väsymystä. mutta tein sen kaiken jo täällä. voisin kertoa oksennustaudista, ilosta ja ra(i)kkaudesta.

voisin kertoa, miten väsynyt olen muutenkin, kaikkeen, kaiken kestämättömyyteen.

voisin kertoa, miten mahtavaa kaikki on, kaikki ja sen seuraukset.

pitää matkustaa ja musisoida. sitähän olen aina halunnut. ja nyt ei millään huvittaskaan. mikä minussa on vikana, hei mä elän unelmaa. kenen unelmaa, miltä vuosikymmeneltä? kyllä se omani on ja vieläkin, joinain päivinä sitä vaan on vaikea muistaa.

olen harras ja väsynyt, kuten huomaatte. pelkään oksennust(auti)a tulevaksi, mutta odotan lomaa, josta voisin kirjoittaa.

mutta kun.

eräs lempilehteni image ajatteluttaa taas.

tänään postiluukkuun poksahtaneessa numerossa on artikkeli koskien tyttöjä ja poikia.

järkyttävän mielenkiintoista. tiedättehän, että olen sitä mieltä, että lapset olisi syytä kasvattaa ensisijaisesti ihmisiksi ja toissijaisesti sukupuoliksi. tai sen edustajiksi. minusta on kiusallista nähdä, millaisiin sukupuolirooleihin lapsia ajetaan; äidit, isät, suvut ja jopa ammattikasvattajat kasvattavat ihan oikeasti tyttöjä ja poikia eri muotteihin. ja tällä en tarkoita nyt sitä, etteivätkö tytöt ja pojat saattaisi lähtökohtaisesti olla erilaisia. saattavat ne.

mutta kun ne eivät välttämättä ole. jotkut tytöt saattaisivat pojan perinteisessä roolissa olla paljon onnellisepia ja elää paljon helpommin ja vapaammin. ja päinvastoin. mutta sellainenhan ei yleisesti ottaen ole mahdollista.

kerran melkein hermostuin päiväkodissa, kun olin vienyt täysin sukupuolineutraalisti siihen saakka käyttäytyneen lapseni sinne noin vuoden iässä. täti tuli lirkutelleen kertomaan, kuinka tyttö oli leikkinyt nukeilla koko päivä, koska tytöillä on niin kova toi hoivavietti. ehkä onkin. ehkä ei. mutta mitä muuta lapselle oli tarjottu? tutkimusten mukaan ammattikasvattajatkin tarjoavat ensisijaisesti tytöille puuhaa aikuisen läheltä, nukkeleikistä tai nukkekodista. pojille ensisijaisesti tarjotaan rajumpaa toimintaa.

onneksi oman lapseni päiväkoti on leikeissä aika tasapuolinen. yhtä paljon tytärlapseni siellä ajaa pyörällä tai mopolla kuin pojatkin ja pojat leikkivät joka päivä nukkeleikkiä.

mutta imagen juttu pani silti mietteliääksi.

siinä vanhemmat kirjoittivat, etteivät ole kertoneet juuri kellekään lapsensa sukupuolta. he eivät pue lastaan sukupuolitettuihin vaatteisiin, toisaalta ihan yhtä paljon vaaleanpunaiseen kuin -siniseenkin. lapsi on kyllä heille itselleen jotain sukupuolta, mutta ei muille. toisalta he kieltävät pitävänsä sukupuolta piilossa, siis lapselta itseltään, mutta eivät kutsu lastaan tytöksi tai pojaksi, vain lapseksi. he haluavat sukupuolen olevan toissijaisen seikan.

joku äidin hyvä ystävä ei tiedä lapsen sukupuolta. hän kuulemma juttelee lapselle kuin tytölle tai pojalle riippuen siitä, mitä lapsella on päällä. kun lapsi syntyi, he lähettivät sairaalasta viestejä, että lapsi on syntynyt. ja niin edelleen. esimerkkejä oli artikkelissa paljon.

en tiedä. kuvittelen olevani tässä asiassa tiedostava. en halua lastani luokiteltavan sukupuolen, vaan ominaisuuksiensa mukaan. silti sukupuolettomuus tuntuu minusta sekin... jos nyt ei väärältä, niin - vähintäänkin tekaistulta. kun me kuitenkin pohimmiltamme olemme kahta sukupuolta, me ihmiset, riippumatta siitä, riippuuko vai ei. ja siitä, miten käyttäydymme ja siitä, kuinka merkittävä seikka sukupuoli ihmisen määreenä on.

mutta silmäni ovat silti taas auenneet.

musta tuntuu hirveen usein, että mä taon päätäni seinään, aina ja uudestaan. ja uudestaan. aina jää pää vetävän käteen.

että koskaan ei kumminkaan mitään.

mutta sen opin tänään, että kaikesta tästä sinnikkäästä takomisesta tulee kumminkin edes reikä seinään.

se oli ihmeellistä.

kiittää nöyrästi hän.

kylläpäs on taas nikkari nikkaroinut, yötä myöten aivonystyröitään hieronut. ja saanutkin aikaiseksi.

nikkari on siirtänyt kaiken levymyyntinsä handuun.

sieltä voi myös käydä ennakkotilaamassa 13.4. ilmoille pullahtavan kuopuksen, tarkka pää, tania mieli -levyn.

voi kuinka olenkaan ylpeä pienokaisestani.

13.4. lauletaan julkkarit (kuulijoille ilman rahan edestä) espoon tuomiokirkossa klo 19. juurijuhlien avajaiskonsertissa.

kiitän teitä, ihanat naiset. levystä ja tulevasta. ja miehet kanssa.

mun edellinen kirjoitukseni kansanmuusikoiden onnekkuudesta on saanut aikaan hämmennystä.

jotkut luulevat minun väittäneen, että muut eivät ole onnellisia, toiset ovat väittäneet, että luulen muissa ammateissa olemisen olevan tyydyttämätöntä.

ei, ei ja ei!

voi kun joku sujuvasanainen kansanmuusikko nyt kirjoittaisi tähän, mitä oikein tarkoitan. tarkoitan jotain isompaa.

tähän kirjoitan vain muutamia asioita, joiden virrasta ehkä tulee pieni puro. eikun.

kansanmuusikoita työssään katsellessaan ihminen suorastaan näkee hyvän meiningin. sen syvän sanattoman yhteisymmärryksen. luottamuksen ja kuuntelun. sellaisella tasolla, jolla sitä ei muissa musisointitilanteissa yleensä näe. myös ilon kautta tekeminen on tärkää, taide ei ole pelkkää tuskaa. taide on...hm... riemua. iloa itse taiteesta.

kansanmuusikot ovat rohkeita. muillakin elämänsä alueilla. itsejään. on uskallettava kuunnella omia sointejaan, sisäisiä ääniään. on uskallettava arvostaa itseään: kaikki kansanmuusikot säveltävät, oma ääni on kunniassa.

he ovat taistelunsa ammatinvalintamielessä taistelleet, enää ei riitä paukkuja todistella mitään yksityiselämässään. ei tarvita pätemistä eikä bemaria, tosin siihen tuskin olisi varaakaan. ja siitä pääsemme siihen, että myös taloudellinen ahdinko pakottaa rakastamaan valintaansa aina vain syvemmin. eteen päin jaksaakseen.

kansanmusiikin valitsee vain todellisesta halusta. intohimosta, rakkaudesta, kunnioituksesta. kukaan ei voi lähteä kansanmusiikin pariin sattumalta. tai jos lähtee, ei saavuta tasapainoa, katoaa.

kansanmuusikot ovat onnellisia. en tarkoita onnellisuutta sillä lailla, että kaikki elämässä olisi kunnossa. on trgedioita, murhenäytelmiä, sydänsuruja, hankaluuksia. mutta jonkinlainen perusta on ihmisellä kunnossa, kun on taistelunsa tässä mielessä taistellut. jokin on varmaa ja pysyvää ja se on kansanmusiikki.

kansanmuusikot ovat hyviä ihmisiä, kunniallisia, korkeamoraalisia, kirkasotsaisia ja suvaitsevaisia. on pakko olla.

kansanmusiikki on ammatti vielä harvemmille kuin melkein mikään muu taiteenlaji. spesialistit ovat harvassa. silti kaiken eteen on vähän taisteltava. ammattilaisuus on niin ihmeelliseltä alalta, ettei sitä enää jaksa joka päivä selittää. "ai laulaksä värttinää vai, ha ha? - joo, vähän sinne päin." itselle se on jo kaikki ihan selvää.

nämä kaikki ja paljon muuta. vain yhden ammatin harjoittajilla. mätämunat ovat harvassa, ellei poissa.

voisiko joku hyvä kansanmuusikko-kirjoittaja nyt kommenttilootaan kertoa, miksi kansanmuusikot ovat erityisen onnekkaita. onnekkaampia kuin muut. tai ainakin monet muut.