mulla olis viime aikoina ollut ihan hirveesti asiaa. mutta olen paasannut asiani ihan livenä tai olen tyytynyt kääntämään vain kylkeä, kun joku asia painaa.

minulla on ongelma. taipumusongelma.

tiedättehän, että intohimoni on musiikki. olen aina halunnut olla muusikko, hyvä muusikko ja tehdä paljon kiinnostavaa musiikkia. nyt olen tahkonnut musiikin kanssa ihan ammattiopiskelu- tai ammattimielessä 18 vuotta. se on pitkä aika ihmisen elämästä. ainakin niin nuoren, kuin minä.

olen saanut olla tekemässä tosi merkittäviä juttuja. siitä kiitos vahvoille kannustajilleni ja tukijoilleni. nykyäänkin saan olla, mutta suhtaudun työhön vähän rauhallisemmin; pakko, pakotus ja intohimoinen kaikentekeminen on vähentynyt.

oikeasti ongelmani on se että teen liikaa.

teen tätä taiteellista tohtorintutkintoani, noin pääasiassa. käyn keikoilla aina kun kysytään. opetan vähän. erityisesti minua kysytään opettamaan sibelius-nuotinkirjoitusohjelman käyttöä. sitten sävellän, kuorosävellykseni ovat saaneet ihan kivasti huomiota osakseen ja tilaussävellyksiäkin on muutama vuoteen. johdan kuoroa, oikeastaan tavallaan kahta. toinen on hyvien harrastajien ryhmä, toisessa on vain ammattilaisia. näiden töiden lisäksi olen vielä tehnyt tosi paljon transkriptioita, monta vuotta ihan työkseni ja nyt vain tarpeeseen.

(juuri tätä kirjoittaessani muistin, että olin unohtanut ystävän, jolle lupasin tehdä nuotinnoksia inkeriläisistä kuorobiiseistä viime perjantaina. anteeksi, kati!)

ja sitten teen niitä omia biisejä.

ja mitä vaan pyydetään. taidan huseerata aika monella tontilla.

sitten mulla on tämä harrastus, joka tarjoaa melkoisia haasteita ja melkein ammattimaisia työtarjouksia, aina joskus. tällä hetkellä pyöritän vapaa-ajallani harrastukseen liittyvää verkkokauppaa. sen lisäksi suuri kotimainen kustantaja julkaisee aiheeseen liittyvän kirjani (toverin kanssa kaksin runoellun) puolentoista vuoden päästä. lisäksi alan kirjoittaa alan lehteen, heti ensi kuussa.

sitten mulla on perhe, ihastuttava lapsi ja supermies, joista varsinkin ensimmäinen saa rajattomasti huomiotani.

nyt, sanokaas toverit: onko ihmisen päätettävä elämässään mitä tekee ja missä on hyvä? pitääkö jalostaa itsestään ulos oma sisäinen timanttinsa, jota sitten välkytellä kermakekkereissä? vai voisko vaan tehdä kritiikittömästi kaikkea, mitä pyydetään?

pitäisikö ihmisen oman mielenrauhansa ja -terveytensä vuoksi rajoittaa asioita, joita tekee? ettei niinsanotusti hajoita itseään?

mitä näistä duuneista muka voisin lopettaa!? musta tuntuu, että mua tarvitaan vähän siellä sun täällä ja siitä kai se mielenterveys syntyy. tunteesta, että tarvitaan edes jossain.