minulle helsingillä on jo pitkään ollut kotikaupungin asema.

kummallista. en ole kotoisin helsingistä, enkä ole asunut siellä kymmeneen vuoteen.

nyt on kylläkin jotain tapahtumassa. en ällistynyt ollenkaan, kun image-lehdestä soitettiin ja pyydettiin kotikunnan kulttuurivaikuttajapotrettiin, joka julkaistaan ensi numerossa. pukkila on aivan uskomattoman vireä kulttuurikunta, vaikkei olekaan kuin 2000 asukkaasta koostuva. eli ansiosta lehteen. mutta tästä lisää toiste.

minusta on tulossa pukkilalainen. hitaasti, mutta aivan takuulla.

mutta helsinki tuli minulle helsingiksi aivan tietyin syklein.

ensimmäisen kerran muistan ajaneeni junalla lähiöstä ostamaan kaninheinää asematunnelin eläinkauppaan arviolta 9-vuotiaana. isä päästi, äiti ei olisi lähettänyt ikänä. mutta isäpä ei tiennyt, minkä aloitti. luuli kai minun käyneen ennekin. laittoi rahat kouraan ja käski tuoda loput takas. niinkuin aina.
jännitys oli retkellä hirveä, enkä uskaltanut käydä muualla kuin eläinkaupassa ja seuraavalla junalla kotiin.

joskus 7-luokkalaisena aloin tehdä tutkimusmatkoja kaupunkiin omin päin. lähdin lauantaiaamuna varhain ja innokkaana paikallisjunalla kulkemaan mihin ikinä halusin. ja yksin. tämä piirre on minussa vieläkin. aina yksin.

tunsin forumin ja linja-autoaseman, juna-aseman. siinä varmaan kaikki.

9-luokkalaisena olin hietsun rantsussa töissä. opin menemään sinne, jalan mannerheimintieltä.

lukioikäisenä kaupunkiin mentiin porukalla viikonloppuisin. seurueen vanhimmannäköinen kävi ostamassa kaikille irish creamit taideleffan jälkeen cafe mariassa. monta muuta drinkkiä meistä kukaan ei tuntenut. istuimme puolille öin - joskus uskaliaasti pidempäänkin - ja ajelimme yöbusseilla kukin kotiimme.

kun muutin kotoa pois, opiskelemaan, kantakaupungista tuli leikkikenttä. kaikki asuivat surkeissa yksiöissään kalliossa tai töölössä niinkuin minä. yökaudet saatoimme kulkea kaupungilla ja yöpyä milloin missäkin, milloin milläkin asialla, rahattomina ja reppanoina, mutta niin rakastuneina (kehen milloinkin), vapaina, terveinä ja huolettomina. oi niitä aikoja.

yhden kesän olin täysin rahaton. kävelin töölöstä joka päivä suurkirkolle kirjaston kautta, luin portailla klassikoita ja luulin olevani viisas ja syvällinen, kun osasin siteerata filosofeja ja runoilijoita. joka päivä laskin pennini, että riittivät maitokahviin engelissä tai punavuoren succesissa. ratikkalippuun ei ollut rahaa. saatikka röpöttelyyn. ja kaikki kaverit olivat maalla kesätöissä. ah sitä kesää.

jossain vaiheessa helsinki riitti. autot ja meteli alkoivat tuntua negatiiviselta. punainen mökki metsän laidassa alkoi tuntua houkuttelevalta idealta. miten siinä niin kävi?

silti tunnen pelkän ajatuksen voimalla nenässäni kaupungin elokuisen yön tuoksun ja tunnen ytimissäni sen tunnelman, kun helsingissä sataa pehmeää ja kaunista lunta. ja kaikki hiljenee.