jos joskus voisin käyttää karkeaa, mutta mieltäni aina huvittavaa sanontaa "saada paskahalvaus", niin nyt voisin.

kävi nimittäin näin, että meinasin saada paskahalvauksen juuri tänä iltana.

olin tulossa kuuluisasta mikan jumpasta, joka on lähitienoomme hyväkuntoisten akkain suurinta huvitusta. mika hyppyyttää kuuttakymmentä eukkoa sietokyvyn rajamaille ja takaisin, puolitoistatuntisen rupeaman kerrallaan.

ja siis tuolta huvitilaisuudesta palatessani, reisilihasten huutaessa halleluujaa, uusi, armas, kaunis ja kiltti autoni sanoi työsopimuksensa irti.
tussautti elämää mustemmat sauhut ja jäi tienposkeen korisemaan. säikähdin niin, etten meinannut henkeä saada.

olin siis keskellä pimeää ei-mitään, pikkutiellä, josta lähimpään taloon on matkaa useita kilometrejä ja liikennettä odotettavissa noin kerran tunnissa. ja kun kerran jumppareisulla oltiin, miksi ihmeessä minulla olisi kännykää mukana ollut?

itkin ja paruin ja huusin ja rukoilin ja kirosin vuoronperään ja juoksin pakoon pilkkopimeässä savuavaa kopperoa. pelkäsin ihan tosissaan, että se räjähtää. kerkisin tärisevillä reisilläni laukata kilometrin ylämäkeen, ennenkuin sain pysäytettyä ohikulkevan auton ja pääsin kyydillä kotiovelle. enkä meinannut henkeä saada. kotona säikäytin myös muut huutamalla ja parkumalla.

ja mitä siinä muuta, kuin hinausautoa tilaamaan ja sitten saunaan. ja nyt ne, jotka odottavat opetusta huomisaamuna helsingissä klo 10, ovat tuuliajolla. katsotaan mitä voin tehdä.