tämä tuli taas mieleeni, kun naamakirja nosti näkösälle päivitykseni vissiin kolmen vuoden takaa, jossa ihmettelin ihmisten muistia ja pyysin kertomaan, missä minä ja he tapasivat esimmäisen kerran.

niitähän oli hauska lukea! kuulen mielelläni lisää! (--> kommenttiloota).

monet muistivat ihmeellisen tarkasti. monet muistivat, missä tavattiin, mitä olimme tekemässä tai mistä tulossa, missä puhuttiin, jopa mitä mulla oli päälläni, mitä keuhkosin juuri sillloin ja mitä minusta ajattelivat.

olen tästä heman häpeissäni. olen pahoillani, en muista teitä.
paitsi muistan, jos oikein tarkkaan muistutetaan. ai niin! se oli corona-baarissa! ai niin! se oli akatemian kuppilassa! kuitenkin muistan nimeltä ja naamalta teidät kaikki ja pystyn palauttamaan mieleeni tunnelmia ja meininkejä. mutta jos multa kysyttäisiin, mitä sanoitte, mitä teillä oli päällänne – nada.
jos yhtäkkiä sami kysyisi, missä tapasimme ensi kerran, päättelisin varmaan että jossain missä oli tuulikin. tai jotain sinne päin.

tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin olllut välinpitämätön tapaamistamme kohtaan. ei se niinkään ole. olen latonut muistoni ja mielikuvani ihan eri asioiden päälle kuin mitäänsanomattoman ensitapaamisen. kaikkien muiden kohtaamisiemme, ja tapausten.

muistan lapsuudestani ja nuoruudestani oikeastaan aika vähän. en osaa selittää, mikä siihen on syynä. ehkä kaikki on ollut tasaista ja luistanut kohtuullisella luistolla ja pidolla, ilman tahmoomista tai lipsumista.

toisaalta muistan kiusallisen tarkkaan kaikki tapaukset, jossa olen huomannut mokanneeni ja pahasti. mitä pahemmin, sitä tarkemmin muistan, mitä sanoin, mitä tapahtui. samoin muistan, kun joku itselleni tärkeä ihminen on ollut epäreilu, kohdellut väärin tai tössinyt.
muistan kaikki ne kerrat, kun äitini on ollut ilkeä. miettikääpäs sitä! on siinä ihmisellä perintö!
eikö yleensä sanota, että ihminen pystyy työntämään mielestään ikävät muistot? katinkontit! voin yhä piirtää mielessäni kuvan taysin lasten teho-osastosta, jokaisen huoneen, pohjapiirustuksen, värimaailman ja hajun.

(kaiken lisäksi muistan piirrontarkasti, missä tapasin ladakuskin ensimmäisen kerran, miksi tavattiin, kenen kanssa, mitä puhuttiin ja että ulkona satoi vettä. siitä tulee näinä päivinä uskoakseni 21 vuotta.)

ja sitten on ilmiö, kerrottu muisti. joku kertoi minulle, että parivuotiaana vastasin puhelimeen, kun kukaan muu ei ehtinyt ja k-vikaisena vastasin "pittu-ilona puhimessa". jahas. jotenkin muistan tämän, mutta ehkä muistan, koska se on näin minulle kerrottu.

miten muisti toimii? mitä kukin muistaa? muistaako toinen tärkeää ja toinen dadaa? kaikkien muisti on yksilö, mutta miten aivot vaikoivat, mikä on muistamisen arvoista? apua, aivoni räjähtää, kun mietin tätä.

80-luvulla retro ei ollut retroa eikä vintagea ollut keksitty, silloin pukeuduttiin neonväreihin ja muutenkin rumasti. tai, no, nythän se on taas muotia, se ruma.

siinä vanhassa hupparissa mulla oli tosi kodikas olo, se oli tiukkapintainen ja sileä, niukkalinjainen, siinä oli mummilan ja vieraan hajua, se oli outo ja samalla tuttu.

nyt mummila on myyty.

Koko päivän olivat pilvet roikkuneet matalalla Porvoon yllä. Olin juuri tullut ovelta tirkistämään, kuinka torikauppias läksytti poikaansa, kun pastori Neovius lyykkäsi juoksujalkaa torin poikki. Jotain tärkeää arvelin tapahtuneen.

Neovius käski minun vaihtaa pyhäsorokkaan ja siistimpään esiliinaan, sillä tärkeitä herroja oli saapunut kuulemaan virsiäni matkallaan Loviisasta Hämeenlinnaan. Mukana oli nuori säveltäjä nimeltään Sibelius, josta olin kyllä kuullut hieman hienommissa seurapiireissä kuiskittavan. - "Tule sitten työhuoneeseeni, herrat ovat jo palalla!"

Elettiin Herran vuotta kahdeksantoistasataayhdeksänkymmentä ja yksi. Pastori Neovius oli kutsunut minut asumaan luokseen Porvooseen ja laulamaan kesken jääneitä virsiäni. Neovius oli ollut aikaisemmin apupappina Sakkolassa ja kuului keräävän kansanlauluja. Tein kerran tikusta asiaa pappilaan ja saatoinpa esittää, että osaan se minäkin jonkin värssyn. Lauloin apupapille, minkä muistin, ja tämä kirjoitti kaiken vihkoon. Antoi joskus lantinkin. Kuului se ihmetelleen, kuinka muistin niin monet värssyt, vaikka en puukstaaviakaan osannut kirjoittaa. Mutta muistinhan minä, äidin kylästä Vaskelasta lapsuudesta asti, Lempaalan Mäkienkylästäkin, Sakkolasta ja mitä mistäkin kuulin. Ja loput minä keksin. Sitä ei tainnut pastori koskaan arvata.

Kun Neovius muutti Porvooseen, puhkesin eroitkulle. Väliimme oli kasvanut vähän ystävyyttäkin, yhteisymmärrystä ainakin, mitä nyt vanhan mökin akan ja herran väliin saattoi.

Larilan Kaurila, vätys mieheksi, oli kuollut muutamia vuosia aiemmin. Pienessä mökissäni oli kylmä, ja nälkä oli jokapäiväinen vieras. Pestit ja toimeentulo olivat tiukassa. Miksi en olisi vastannut pastori Neoviuksen kutsuun? En välittänyt kateellisten kyläläisten ilkkumisesta enkä miettinyt tulevaa, vaan lähdin matkaan. Matkustin kotipuolesta Porvooseen kärrykyydeillä, monta pitkää päivää. Mukanani oli pyhäisempi vaatekerta, parempi sorokka, muutamia käsitöitä rouville myytäväksi ja pikkuisen palasta. Jos jotain parempaa olisi tarjolla, en vastaankaan panisi.

Lakaisin huoneeni lattian, vaihdoin punapistoisen pyhäsorokan, pesin kädet ja lähdin kulman taa pappilaan. Torikauppiaan poika istui pahannäköisenä portaalla vuoleksimassa. Neoviuksen työhuone oli toisessa kerroksessa ja sen ikkunat antoivat torille. Huoneessa oli aina hämyisä ja rauhallinen tunnelma. Arvelin sen johtuvan paksuista vällyistä ikkunassa ja samettipäällysteisistä, painavista huonekaluista. Salista kuului herrain ruotsinkielistä puhelua, enhän siitä montakaan sanaa selvää saanut. Kävin salin ovella varovasti nyökkäämässä Neoviukselle, merkiksi että olin saapunut. Taisin vähän niiatakin, vaikka ei se ollut oikein tapana ollut.

Neovius saapui huoneeseensa ensin, sitten kaksi muuta miestä.

"- Tässä on herra säveltäjä Jean Sibelius, tässä hänen ystävänsä Yrjö Hirn.  He haluaisivat kuulla virsiäsi."

Kaikki kolme miestä olivat hyvänmielisiä ja iloisia, mutta tämä säveltäjä Sibelius katsoi minua tiiviisti, sillä tavalla tutkiskeli. Kuljetti katsettaan punapistoissa ja käsieni uurteissa. Puheltiin siinä päivän asioita, herrojen matkasta säveltäjä kertoi kaskunkin, säänpieksämistä kuoppaisista teistä Loviisan ja Porvoon välillä. Hupaisahan se olisi ollut pidempääkin puhella näin hilpeiden herrojen kanssa, mutta Neovius patisti minua laulamaan. Sibelius kertoi kuulleensa Kullervosta ja uteli, mahtaisinko tuntea sitä tarinaa. Kyllähän minä muistin Kullervon tarinan, lupasin lasketella sen ja sen päälle vielä muutaman muunkin. Loppuun vielä sanoin valittavani itkuvirrellä ikävääni ja elämäni pitkiä päiviä.

Kun minä laulan, se on semmoinen pitkän talven lumien sulaminen. Ensin päivä vähän paistaa ja lämmittää rintaa, pieni puro kirkasta vettä alkaa lirittää. Pian pieniä puroja on monta ja ne yhtyvät virraksi, joeksi ja lopulta rintani aurinko lämmittää kuin kesäpäivänä, niin että joki tulvii yli kaikkien äyräiden. Siihen pysähtyy aika. Siihen päättyy se, joka olen minä ja alkaa se, jota en voi sanoilla sanoa. Se on ehkä pyhä, se on ehkä pala taivasta, se on ehkä pala kuolemaa. Joskus laulaesssani vain pienet purot lirisevät, aina ei väki riitä tulvaan saakka. Mutta tätäpä ei voi itse valita, tulva syntyy tuntemattomasta. Näille herroille laulaessani jokeni tulvehti yli. En tiedä, kauanko lauloin, ehkä muutaman minuutin, ehkä tunnin, herrat kyllä kuuntelivat paljoa hiiskumatta.

Säveltäjä ja Hirn panivat kirjoihinsa jotain lauluistani, puukstaavit seurasivat toistaan kellervällä paperilla. Olivat muuten hiljaa. Neovius välillä ehätti muutaman sanan ruotsin kielellä herroille esittää. Pastori näytti oudoksuttavalla tavalla ylpeältä lauluistani, vaikka minun laulujanihan ne. 

Lopuksi pastori totesi jotain ruotsiksi. Arvelin, että liköörilasillista herroille tarjosi. Neovius kiitti ja herrat poistuivat. Säveltäjä Sibelius vaikutti hiljaiselta, jäi lähtiessään hieman jälkeen muista ja näytti nopeasti vihkoaan. Siitä en paljoa ymmärtänyt, mutta näin viivoja ja merkkejä, säveltäjä niitä nuoteiksi kutsui. Herran ilmeessä oli mietteliäisyyttä ja hänen nopeassa kiitoksessaan rehellisyyttä. Hänen en enää kuullut muiden miesten hilpeään puheluun yhtyvän.

Lähdin siitä minäkin huoneeseeni, mukulakivisen torin toiselle puolelle.

vuosi alkoi pannukakkuna. olin saattanut hautaan isän. isän, joka oli ollut sellainen maailmantappi, joka pysyy, vaikka muut menevät ja tulevat. äiti oli sairas, isä terve. äiti olisi voinut romahtaa koska vain, isä ei. vaikka olihan isä jo haurastunut, miltei 85-vuotias, mutta yhä vielä viimeisen kerran sairaalassa tavatessamme hän puristi kättäni, virnisti ja sanoi meidän vielä ysikymppisiä viettävän. isää oli ikävä.

kun isä oli mennyt, jäljellä oli äiti, hiljaa ja sairas. ja meille tietenkin suuri huoli. äiti ei pärjännyt yksin kotona, mutta ei pärjäisi laitoksessakaan. äiti oli älykäs, sinnikäs ja hillitty, mutta surullinen ja yksin. elämäämme ilmestyi korvaamaton hengetär, äidin sisar, joka hoiti äitiäni koko vuoden kotona, vuoroviikoin. hän myös hoiti asioita, papereita, puhelinliittymiä, pankkiasioita, sopimuksia, sanokaavainmitä. ja lisäksi ryhtyi omille lapsilleni varamummiksi, kun oma mummi ei enää jaksanut mummistella. olen kiitollinen.

vuoden lopussa äiti yhtäkkiä romahti ja lähti tuonilmaisiin. kuljin melkein päivittäin sairaalassa muutamia viikkoja, äiti lähti hitaasti ja rauhallisesti. sitten hänkin oli poissa.

vuosi on mennyt surusta suruun, mutta toisella kerralla suru oli jo tuttu vieras eikä oma lamaantumiseni ollut niin pimeää.

tässä välissä olen tietenkin iloinnut, elänyt ja säätänyt. töiden kannalta vuosi on ollut sirpaleinen ja sekava, pettymystentäyteinenkin, vaikka suuria highlightsejäkin on ollut. isoja konsertteja, palkintoja, suunnitelmia ja apurahoja tulevaan. varsinkin ihan vuoden lopussa on ollut monta kohottavaa ja uuteen kurkottavaa työtä. olen ollut välillä työtön, mutta en oikein pääse työttömän statukselle työkkäriin, koska toiminimelläni on koko ajan pientä toimintaa. joinain kuukausina töitä taas on ollut ja se on mahtavaa. töitä tekisin mielelläni, mutta runolaulutohtorille on harmittavan vähän töitä tarjolla. eksperttiä tarvitaan harvassa paikassa vähän, mutta yleismiestä monessa paikassa paljon. eivät entiset jokapaikanhöyläntaitoni ole mihinkään kadonneet, ihmiset vain eivät enää muista.

kesällä hoidin puutarhaa antaumuksella. parasta lääkettä on puraista porkkanaa suoraan omasta mullasta.

lapset ovat terveitä. minä, jos kuka tiedän, millaista se on, jos eivät ole. lisäksi he ovat parasta muutenkin, mitä tiedän.

ladakuski on käynyt kanssani 18 vuotta. ihan jokaisena päivänä. se on suurin lahja ihmiselle.

minulla ei ole monta ystävää, mutta ne jotka ovat, ovat aina valmiina. itse olen huono ystävä, koska mieluusti vetäydyn omiin juttuihin ja hommeleihini, enkä osaa olla paikalla niille, jotka tarvitsisivat. silti ystävät ovat jaksaneet tulla ns. kotoa hakemaan, pitäneet kiinni normaalissa ja ilossa. kiitos.

ensi vuonna yritän pitää itsestänikin vähän huolta.

kiitos, kaikki mukana olleet. ensi vuonna enemmän kirkkaita päiviä ja iloa.

Pituus: Lyhyt näytelmä, sketsi (1-2 sivua)

Laji: Komedia

Muut roolit: Näytelmä on mahdollista tehdä 4 näyttelijällä.

Iso kerrostalohuoneisto; vainajan ja hänen aiemmin kuolleen miehensä asunto. Tapaaminen, jossa vainajan omaisuuden jaosta ja perunkirjoituksesta keskustellaan. Hyllyllä on silmiinpistävän ruma mustavalkoinen maljakko. Paikalla neljä henkilöä:

Täti; noin 65-vuotias hehkeä nainen, vainajan sisar
Veli; noin 45-vuotias mies, vainajan poika
Sisar; noin 50-vuotias nainen, vainajan tytär (statisti)
Nuorempi sisar, noin 40-vuotias nainen, vainajan tytär

Veli (vitsikkäästi):

- Kuka suostuu ottamaan tuon hirveän maljakon?

Osoittaa karmaisevaa maljakkoa hyllyllä. Laskeutuu nolostunut hiljaisuus.

Veli:

- Ja nyt pitäisi varmaan muistaa, kuka sen on lahjoittanut.

Hiljaisuus syvenee.

Täti (nostaa hitaasti kättään):

- Minä.

Veli karahtaa kirkkaanpunaiseksi ja hiljaisuus tihenee.

Täti (jatkaa):

- Voisin kyllä ottaa sen omakseni, jos ette muut sitä kaipaa.

Sisaret nauravat.

Veli (mutisee):

- No näinhän se menee.

Sisaret nauravat jo hysteerisinä.

Täti (veljelle):

- Tiedätkö sen koko tarinan?

Veli (yhä nolona):

- Onko siinä joku tarina?

Täti (veljelle):

- Kun vanhempi sisaresi pääsi ylioppilaaksi, lähdimme äidin - teidän mummin - kanssa ylioppilasjuhliin. Sisar oli todennut nuoruuden innolla sukulaisten tuovan kuitenkin lahjaksi jotain maailman rumimpia maljakoita. Niin äiti päätti koukata ostamaan yhden maailman rumimman maljakon lahjashekkinsä kylkeen. Ihan vitsillä. Ja toi sitten sen. Kun sinä sinä sitten pääsit ylioppilaaksi, minä päätin tuoda vuorostani tuon maailman rumimman maljakon.

Nuorempi sisar (veljelle, joka on yhä vähän punastunut):

Teoriassa se on siis sinun ja saatte tapella siitä, kumpi sen saa!

saman gossen kanssa olin kuitenkin asunut samoja nurkkia jo yli kymmenen vuotta. se ei ollut ongelma.

olin valmistunut jo maisteriksi. sekään ei ollut ongelma. töitäkin tavallaan oli.

en ollut ihan varma, halusinko sellaista elämäntapaa. (siteeraus eräältä halustaan lapsettomalta). siskollani oli kolme. ihania ja tosi ihania, mutta en vain voinut kuvitella, että jaksaisin sellaista karusellia päivästä toiseen. suhteeni oman äitini äitiyteen oli ristiriitainen – kun olisin tarvinnut eniten äitiä, äitini oli sairas. anoppi oli.... noh, hankala anoppi. tiesin, että lapset vievät kaiken ja harmaannuttavat hiukset. mutta ihan kivojahan ne lapset oli, nimittäin kivat lapset ja kivojen ihmisten lapset.

päätettiin sitten kuitenkin, että kokeillaan ny.

en olisi arvannut, että raskaaksi voi tulla siinäkin iässä suunnilleen haistelemalla. raskaana oli mahtavaa, voin paremmin kuin koskaan. henkisesti oli hankalaa yrittää uskotella itselleen, ettei se lapsen saanti tarkoittanut, että se oli sitten siinä.

enkä olisi arvannut sitäkään, että ensimmäinen lapsi ei välttämättä ole terve. olinhan mä siihen varautunut, koska kieltäydyin kaikista tarkemmista seulonnoista ja päätin ottaa vastaan sen, mitä tulee.

kuukaudet lasten teholla olivat varmasti elämäni vaikeimmat kyllä, mutta panivat palikat uuteen järjestykseen. maailmassa ei ollut mitään tärkeämpää, kuin saada vuosikas kuntoon ja terveeksi. niinä kuukausina väliimme kasvoi jotain tavallista sitkeämpää. päätin, etten koskaan yritäkään saada toista lasta; teholla asui lapsia, jotka eivät koskaan enää pääsisi kotiin tai eivät koskaan olleet asuneet kotona. meille luvattiin joka aamu, että jonain päivänä pääsemme. sitten pääsimme. lapsi on nykyään terve.

ensimmäisen lapsen kanssa kaikki oli vaikeaa. meillä ei ollut (eikä ole vieläkään) yhtään mummi- tai vaarikorttia eikä oikein mitään muutakaan korttia, johon turvautua, jos vaikka tekisi mieli mennä baariin tai lomalle. tai vaikka töihin. kaikki oli vuoroteltava. emme ole tuon täällä asuvan miehen kanssa käyneet 9 vuoteen kahden missään, paitsi kerran töissä.

silti jossain vaiheessa alkoi tuntua viisaudelta, että lapsella olisi sisarus. ja sitten oikeastaan jo oli. raskaana oli mahtavaa, voin paremmin kuin koskaan. toisen lapsen jälkeen elämä oli parempaa kuin koskaan.

äitinä on vaikeaa. on vaikeaa muistaa olla lapsille oikeudenmukainen ja rehellinen silloin, kun tuntuu enemmän siltä, että omaa etua olisi ajettava. olen aina lasten puolella. lapset menevät aina ensin. aina. paitsi heikoille jäille. kaikki työni tohtorin tutkinnosta muihin töihin olen tehnyt aina niin, että lasten hyvinvointi on turvattu aina ensin. aina ensin. aina ensin. mutta silti lapset eivät saa kaikkea ensin. siinä on vissi ero.

*

lapset ovat parasta, mitä ikinä olen keksinyt elämässäni. mikään ei ole parempaa kuin navat vastakkain nukkuminen pienten tuhisevien pörröpäiden kanssa, silittäminen, nauraminen, lohduttaminen, opettaminen, pohtiminen, esimerkin näyttäminen, eläminen niiden kanssa. minulla on sitä paitsi maailman parhaat kakarat. ihan varmasti muuten on.

olen ylpeä ja onnellinen, että olen juuri noiden äiti. katunut en ole koskaan.

mä vaan en kestä kärsimystä.

tai kestän, tietenkin kestän kärsimystä, mutta en kestä liiottelua.
kärsimyksestä numeron tekeminen – se on mulle vaikeaa.

on tietenkin niin, että kärsimys on henkilökohtaista ja subjektiivista, mikä minä olen sanomaan, että sun kärsimys on pienempi kuin mun kärsimys tai että vähän suhteellisuutta nyt.

kun ihmiset kuitenkin kauheesti koko ajan kärsii.

pahinta kärsimyksen lajia on marttyyrikärsimys. sellainen, että kukaan ei huomaa miten paljon mä teidän takia kärsin enkä mä kyllä jätä sitä asiaa hämäryyteen, että te aiheutatte mulle kärsimystä nyt. yleensä nämä kärsijät kärsivät töissä, harrastuksissa tai sukulaisuussuhteissa. minä ymmärrän väsymystä asioihin, mutta en syyn sysäämistä muiden niskoille.

syy löytyy aina. joskus se on pakolaiselle syydetty tuki, joskus kanssaihmisten kiittämättömyys.

kun on oikeasti olemassa kärsimystä. kipua. särkyä. surua. sairautta. pelkoa. sotia. nälkää.
sanonko puolisonsa menettäneelle, että oma kärsimykseni on kumminkin isompi?
sanonko pakolaiselle, että ei sulla mitään kärsimystä ole, kun mulla on vaan tää lompsa aina tyhjänä?
sanonko pelkäävälle, että mun pelkoni on isompi?

mutta mikä minä olen sanomaan? kärsimyksiä ei voi verrata, arvottaa. ne vain ovat kärsimystä. jotkut kärsivät hiljaa, jotkut huutavat ja itkupotkuraivaroivat. jollekin iso on pientä ja toiselle pieni suurta.

-

kyllä sekin tikku kynnen alla voi olla melko kova kärsimys, ainakin kunnes sen saa ihan omin kätösin nyppästyksi sieltä.

haluaisin kirjoittaa siitä, kuinka haastattelija ei keksi mitään kysyttävää urheilijalta, joka tuli kaapista. koska mitään järkevää kysyttävää ei ole. kuinka sinusta tuli hetero? koska huomasit olevasi hetero? miten joukkuetoverisi ottivat sen, että kerroit olevasi hetero?

haluaisin kirjoittaa siitä, mitä kaikkea ehdin viime vuonna. vaikka mitä, mutta en oikeastaan mitään. sinne tänne, yrityksiä ja paljon hyviä hetkiä.

haluaisin kirjoittaa siitä, mitä tein viime kesänä ja kuinka tärkeää se oli. mun puutarha. haluaisin kirjoittaa myös talosta ja siitä, kuinka paljon rakastan sitä. remontista ja suunnitelmista.

haluaisin kirjoittaa siitä, millaista on kolme kuukautta isän hautajaisten jälkeen.

haluaisin kirjoittaa siitä, kuinka iloinen olen, että uusi kirja on ilmestynyt.

haluaisin kirjoittaa siitä, mitä kaikkea yliopistossa tapahtuu ja mitä olen siitä mieltä.

haluaisin kirjoittaa siitä, kuinka aika kuluu.

haluaisin kirjoittaa kasvattamisesta. lasten ja oppilasten. molempien. sekä aikuisten, tyhmien aikuisten, opinhaluisten aikuisten, iloisten. kuinka tärkeää ja opettavaista kasvattaminen on. millaista on kasvattaminen kotona, koulussa, muualla. millaista on kasvattaminen otsikoihin nostetun lastenpsykiatrin mielestä ja miksi hän on minusta väärässä.

haluaisin kirjoittaa siitä, kuinka kyllästynyt olen joihinkin naisihmisiin tai pikemminkin heidän ihmistyyppiinsä. mutta en viitsi, suuttuisivat, mokomat.

haluaisin kirjoittaa lapsistani, jotka ovat parasta, mitä maa päällään kantaa. ja jotka pitävät minut tyytyväisenä ja irtonaisena päivästä toiseen.

haluaisin kirjoittaa töistä, mielenkiintoisista töistä, tyhmistä töistä ja erityisesti siitä, mitä kaikkea kulisseissa tapahtuu, ennen lavalle pääsyä. haluaisin kirjoittaa tyhmistä tilaajista, huonoista bäkkäreistä. ja siitä onnesta ja tyydytyksestä, jonka nimenomaan tämä mun työ kuitenkin hetkittäin antaa.

haluaisin kirjoittaa tajunnavirtaa elämästä ja auringonpaisteesta, huikaisevista hetkistä ja onnentoivotuksista.

haluaisin kirjoittaa siitä, mikä on tärkeää siinä, mitä teen. haluaisin myös kirjoittaa niistä, jotka ovat merkittäviä esikuvia siinä, jota teen.

haluaisin kirjoittaa karjalan mummoista, ameebanhankkimisreissusta ja ameeban karkoittamisesta sekä hulvattomista kakkanäytteenkuljetusreissuista lähilaboratorioon.

haluaisin kirjoittaa ilosta, ikävästä, rakkaudesta ja onnesta, surusta myös.

haluaisin kirjoittaa siitä, millainen tämä talvi on ollut, mutta en kyllä yksinkertaisesti jaksa.

on kuitenkin aika vaikeaa alkaa hihitellä ja morkata työtarjouksia - kansanmuusikko on iloinen, vaikka tulisi edes joku työtarjous. vaikka huonokin. tosi huonoa ei tarvitse siltikään hyväksyä, mutta hankalaan nahnikkaan ei silti kannata itseään puhua.

muutamia klassikkotapauksia tietenkin on. olen aikonut kirjoittaa niistä monesti, mutta yhtä huonoja kuin strömmanilla ei taida jonoksi asti olla. tai onpas. mutta myös niitä, joihin olen mennyt suostumaan.

nämä tapaukset eivät ole suoraan ja tarkalleen elävästä elämästä, mutta voisivat olla. vai voisivatko? tai ehkäpä ovatkin...?

klassikko

- voi, tulisitteko laulamaan tähän meidän tilaisuuteen, teillä on niin ihana se teidän porukka? naisääni puhelimessa kujertelee.
- tämä olisi niin hieno tilaisuus kansanmusiikille ja nimenomaan sinun musiikillesi juuri tosi hyvä juttu.
(tässä vaiheessa aavistan pahaa.)
- tää tulee radiostakin ja varmasti tulee näkyvyyttä.
(nyt jo käryää.)
- no entäs, palkkio? kysyn.
- no, meillä ei ole valitettavasti varaa maksaa mitään, kun teitä on niin iso porukka.
- niin, no me ollaan kuitenkin 16-henkinen ammattilaisryhmä ja osa tulee ympäri maata, että matka- ja majoituskulujakin jo on. yritän edes.
- joo, te ootte niin ihana ja just kuin nappiin tähän tilaisuuteen! tähän on kuule tulossa jo frigg ja jpp ja saaga ensemble ja sväng ja maria kalaniemi.
- no, maksetaanko muille esiintyjille sitten?
- joo, mutta ymmäräthän sinä, että ei meillä ole teille varaa maksaa, kun teitä on niin paljon, mutta saisitte tästä sitä näkyvyyttä!

väärinkäsitys

eräs varsin hyvä yhteistyötaho oli pyytänyt omalle osastolleen (ihan oikeaa rahaa vastaan) keikalle raksa- ja omakotimessuille, jossa myytiin kiivaasti rakentajille maalämpöpumppuja ja lattiamateriaaleja ja sensemmoisia. kuitenkin minut ja soittajatoverit oli buukattu myös pienelle päälavallekin soittamaan, sekös meille tietenkin kernaasti sopi. päälava oli messuhallin perimmäisessä nurkassa, sermeillä eristetty koppi, jossa pidettiin lähinnä materiaali-  ja innovaatioesittelyjä powerpointvetoisesti. soitimme ihan hyvin ja tän meidän alkuperäisen yhteistyötahon irtoava väki oli yleisönä, vaikka olivat kuulleet soitot omallakin osastollaan.

ihan ok keikka.

huvittava oli päälavan juontajaksi buukattu pieni sisustusjulkkis, josta en itse kylläkään ollut kuullutkaan. hän oli keikan jälkeen yltiöriemuissaan, kun oli niin kivaa soittoa:

- ja te saatte tästä tosi hyvää julkisuutta, miettikää nyt, mikä promotilaisuus!

juu, raksamessuilla viidelle. mutta hänpä ei tiennyt, että me saadaan palkkaa. saikohan hän?

virhe

menin yhden ammattiporukan keikalle avustajaksi, kun yks tuttu mies pyysi. hän jollain tapaa huseerasi mukana ja lupaili avustajille palkkaakin. treenasin stemmani etukäteen hyvin ja osasinkin.

kun treenit alkoivat, kukaan ei selvästikään tiennyt kuka mä olin ja miksi paikalla, mutta kauhean kohteliaasti kaikki kättelivät ja johtajakin toivotti tervetulleeksi. muut avustajat olivat johtajan kavereita ja kaikilla oli kivaa.

vaikka kaikki meni hyvin, mulla tykytti suonissa koko ajan, etten oikein kuulunut mukaan. erheessä pyydetty. yhdentekevä.

jatkoillakin lähibaarissa oli ihan kivaa. mutta se oli hassua, että joukkoon liittyi yks isompi "taiteellinen johtaja", jonka kaikki tunsivat, minäkin edellisvuotisilta keikoilta. se kätteli ekana minua ja kysyi, olinko solistina vai miksi mukana. ilmeet joukossa olivat hämmennyksessään ikimuistettavat.

heikko hetki

- moi, masa tässä kuule, meillä on taas tänä kesänä ne meidän kylän kolmepäiväiset viikonloppukarkeloiset, voisitkohan sä tulla esiintymään sinne, ihan soolona? mehän tehdään siellä kaikki talkoilla, niinkus tiedät, niin marakin on ihan tapahtuma-alan ammattilainen ja se tekee kans kaiken talkoilla. ja kun sun äitikin on täältä kotoisin ja lapsuutes kesät kuitenkin viettänyt täällä, niin tulisitko talkoilla, kun muutkin tulee?
(mielessä pyörii yks harjoittelun alla oleva juttu, jota vois sitten koe-esittää vähän niinku siellä ja onhan ne talkoot kuitenkin ja aika lähellä sekä henkisesti että maantieteellisesti).
- voin mä varmaan käydä. mutta vain yhden kerran lauantaipäivänä.

saan sitten edellisviikolla lehteenkin jo painetun ohjelman, jossa lukee, että esiinnyn joka päivä kahdesti.

kun ekan keikan aika koittaa, menen paikalle. kukaan ei tule vastaan, tervehdi eikä sano mitään, ovat tietenkin kiinni omissa talkoohommissaan. pääsylippua yritetään väkisin myydä, mutta kun sanon, että tulen esiintymään, pitkin hampain päästetään. kentän laidalla on esiintymislava. lavan vieressä kojua pitävä kahvimaakari sanoo, että "tuossa ne on esiintyny". kun ilmoitettu esiintymisaika tulee, yhtään järjestäjää ei vieläkään näy missään. toisella puolella kenttää laulaa megafoni, siellä on meneillään saappaanheiton finaali. ajattelen, että kun on kerran sovittu, vetäsen tässä sen mun juttuni. napsautan mikin päälle ja alan kailottaa. pari päätä kahviliiterillä kääntyy ja saappaanheitossa on just se kaikkein jännittävin heitto meneillään. ajattelen, että kyllä kannatti tohtoriksi tällä laulamisella opiskella.

*   *    *

taiteilijahan elää taiteestaan, ei se siitä mitään tartte, paitsi tietenkin promoa ja näkyvyyttä, jota muusikko tarjoilee lapsilleen iltapalaksi.

tosielämässä, yllä olevasta avautumisesta huolimatta, olen sitä mieltä, että promokeikkaakin on tehtävä, jos mielii koskaan mitään, mutta silloin on syytä olla luvassa todellista näkyvyyttä tai kultapossukerhoja. eikä ehkä voi kuvitella muusikon tekevän työtään pääasiassa promotarkoituksissa, vai voiko?