äiti ei ehkä tykkäisi, jos tietäisi, että kirjoitan tästä.

tämän kirjoitukseni poitti ei ole äidissäni vaan se tulee tuolla lopussa. äiti on tässä esimerkinomainen kuvitteellinen henkilö. mutta siis oikea. ja äitini.

äitini on ollut ruumiistaan sairas pitkään, mutta päästään kuin partaveitsi. vähän älykkötyyppiä. ruumiin lakastumisesta huolimatta hän on jaksanut pitää lippua korkealla.

hänelle on tehty kaksi... tänään kolme suurta selkäleikkausta.

noin kuukausi sitten hän oli menossa lääkäriin valtavien selkäkipujen vuoksi. edellisestä leikkauksesta oli muutama vuosi ja hirvittävät hermosäryt olivat taas alkaneet. matkalla terveyskeskukseen hän kaatui rollaattorilla ja mursi lonkkansa. melko tyypillinen tapaus vanhempien naisihmisten keskuudessa.

lonkka leikattiin ja sen paranemista alettiin odottaa.

kukaan vaan ei hoitohenkilökunnasta päässyt selvyyteen siitä, että se kipeä paikka olikin se selkä eikä se lonkka. äiti valitti ja vaikersi, kipulääkettä truutattiin lisää. kylläpä se mummo nyt valittaa. pää alkoi olla ihan mömmöissä ja potilas sekava. eikä pää sekavana oikein osaa selittää asiaansa. jos sattui, taas laitettiin kipulääkettä. pakkohan se oli! tietenkin! ei ketään kivussa pidetä! mutta se, että se lonkka ei todellakaan ollut niin kipeä kuin se selän hermosärky, se jäi huomiotta. ja jutut olivat koko ajan sekavampia. näin jatkui kuukauden päivät. kun selästä oli tullut puhe, hoitava lääkäri oli todennut ettei ole ikinä kuullut kenenkään selkää leikatun kolmea kertaa, että mitään ei voida tehdä.

isäni on kiltti, ystävällinen ja kohtelias. hän ei oikein osannut ryhtyä mihinkään. kyllähän lääkärit tietävät.

kävin sitten noin neljännellä viikolla katsomassa äitiäni. menin vähän shokkiin. hän oli niin sekaisin ja tokkurainen, että en ollut entiseksi tuntea. arvelen isäni luulleen häntä pidetyn saattohoidossa. itkin kotona. äidin aika näytti jo tulleen.

soitin sisarelleni ja päätimme, että hän diplomaattisena henkilönä yrittää tavoittaa edellisen selkäleikkauksen tehneen kirurgin. olin kuullut hänen kehottavan äitiäni ottamaan yhteyttä häneen jos mitään tulee. sisareni soitti. kirurgi ei ollut edes työpaikallaan, mutta muisti hyvin äitini ja lupasi auttaa, jos vaan voi. - ei se siihen selkään kuole, se kuolee joskus myöhemmin. sisareni soitti myös hoitavalle lääkärille, että kirurgi mielellään auttaa, jos tarvetta on.

en tiedä, mitä tapahtui. seuraavana aamuna äitini soitti mokeltaen, että hänet siirretään töölön sairaalaan. sanoin: olet varmaan saanut taas kipulääkettä, ei sua varmaan minnekään siirretä.
soitin iltapäivällä uudelleen: - joo, olen täällä töölön sairaalassa, mua viedään just magneettikuviin, soitellaan myöhemmin. seuraavana aamuna soittelin taas: - huomenna mun selkä leikataan.

seuraavana päivänä selkää leikkasi kaksi kirurgia 9 tuntia ja 17 minuuttia. jumalaton operaatio. ei semmoisia tehdä saattohoidossa. niitä tehdään semmoisille, joiden katsotaan voivan kuntoutua merkittävästi.

kahden päivän päästä äitini soitti. kivut ovat suurimmaksi osaksi poissa ja hän kuulosti reippaalta ja puhui oikein selvästi, selvemmin kuin kotonakaan. hyvä meidän äiti! nyt toivomme vain pikaista toipumista leikkauksesta.

äiti, tulen huomenna käymään.

* * * * * *

se, mikä on tämän jutun juoni, tulee tässä.

mitä tapahtuu niille kymmenille, sadoille, tuhansille vanhuksille - meidän isille ja äideille - joilla ei ole niin röyhkeitä ja nohevia tyttäriä, että menevät soittelemaan jollekin huippukirurgeille suunnilleen kotiin? mitä tapahtuu niille, jotka ovat aivan yksin? niille, joita pidetään kipulääkkeissä elämänsä loppuun asti?

syän halkee.