matkalla on ihanaa.

ikinä en unohda 18-vuotiaana reilatun reilin vapauden- ja onnenhuumaa. itsekseen, vapaana ja vähän pelokkaana, mutta janoisena. sittemmin olen käynyt boltsin joka laidalla.

palasin eilen italiasta.

milanon lentokentällä yritin näyttää siltä, etten olisi suomalainen. suomalaisen tunnistaa aina. yritin: kohensin ryhtiä ja otin hymyilevän ja itsevarman ilmeen, pidin kassia rennosti enkä sylissäni. katselin muita suomalaisia ja tiesin, että ne kaikki tietävät munkin olevan.

liikematkustajat parveilivat lähtöportilla poplareissaan, läppärisalkuissaan, silmälaseissaan, puvuissaan, pikkutakeissaan ja huonosti hoidetuissa kengissään. suomalaisen tunnistaa aina.

mietin mielessäni olevani tosi onnekkaan, kun en joudu pukeutumaan jakkupukuun ja poplariin työn takia. tällä varrella standarditakki ei istuisi mistään kohdasta eikä räätälöityihin takkeihin kuitenkaan olisi varaa. lisäksi minussa on sellainen outo piirre, että uudet(kin), laadukkaat(kin) ja kalliit(kin) vaatteet näyttävät päälläni ensimmäisellä pidolla siltä, kuin niillä olisi reilattu kuukausi tai käytetty lapinvaelluksella makuualustana. ammatinvalintani on siis osunut nappiin. taas ne katsoivat, että joku hampuusi on voittanut lentolipun arpajaisissa.

en kestäisi sitä elämää. matkalla aamulla, matkalla illalla ja aamulla taas matkalle. vaikka matkustaminen on ihanaa ja voisin olla matkalla aina. tai siis luulen voivani olla.

kotona minulla on perhe. ilman niitä en olisi enää mitään.

paluumatkalla olin onnellinen.