istuin taannoin armaan yliopistomme einehtimössä ja pöytääni asettui seurue ystäviä. heidän mukanaan oli minulle ennestään tuntematon kuuluisuus. en kylläkään tunnistanut häntä erikoiseksikaan kuuluisuudeksi, mutta eipä tapanani ole kuvia ollut muutenkaan kumarrella.

jotenkin tämä hahmo oli vaikea. ehkä tunnelma oli valmiiksi kireä ja negatiiviset ionit pomppivan näkökentässäni tai jotain, mutta en oikein saanut sanottua mitään.

tuli puheeksi yksi tekemäni levy. totesin:

mä olen vieläkin aika tyytyväinen siihen. en tekisi montakaan asiaa toisin.

tämä pistäväkatseinen miekkonen veti maton altani vastaamalla:

ai, sehän on kiva. mä oon tehny jotain viiskyt levyä, mutta en ole oikein tyytyväinen niihin yhdeenkään.

tämähän siis antoi ymmärtää, että olen jotenkin tyhmä, kritiikitön ja yksinkertainen, kun pidän tekelettäni ihan peräti tyytyväisyyden arvoisena.

tätä mä jäin sitten oikein miettimään. tarkoitus oli selvästikin nolata minut. mutta ei se ollut se juttu. vaan se, että vasta myöhemmin tajusin, että mun olis pitänyt älytä vetäistä viisaasti takaisin. sanoa, ettei sen äijän työssä oo järjen häivääkään; että kannattais lopettaa se levyjen tekeminen, jos niistä ei ole ykskään hyvä.

myöhemmin muistin monta vastaavaa hahmoa. tyyppiä, joka omalla kriittisyydellään tai sarkastisuudellaan - ilkeydelläänkin - yrittää nostaa omaa statustaan. ei se vaan kuulkaa niin toimi. tämänkin hepun levyt on mun mielestäni tästä lähtien vaan vähän kehnoja. sen pituinen se.