istuin tänään seurueessa, jossa eräs toveri itkusta ääni sortuen kertoi, kuinka pahalta tuntuu.

kuinka tuntuu musertavalta kuulla kaikenmaailman tyypeiltä olevansa milloin sairas, milloin mikäkin perheidyllien rikkoja, syntinen, pahan riivaama. milloin mihinkin syihin vedoten omasta mielestään synnittömät, paremmat ihmiset väittävät hänen kuuluvan kadotukseen ja ainakin olevan pakotettu elämään yksinäisyydessä ja kieltämään itsensä koko elämänsä. että uskokaa vaan, että jos jostain voisi tämän asian itsessäni muuttaa, muuttaisin sen oitis, mitä minä itseäni jatkuvasti kiusaamaan?

haluan kysyä kaikilta raamatun lauseisiin omat fobiansa kietovilta:

mitä sinä itse ajattelet, mitä oma sydämesi sanoo? mitä oma aivosi ajattelee? jätä nyt se raamattu hyllyn ja mieti: mitä jos se onkin oma poikasi? siskosi? isäsi? älä aloita lausetta sanalla raamattu, aloita puheesi sanoilla minun sydämeni sanoo..., tai minusta oikeudenmukaista on...

minä en kiellä raamattuun uskomista, mutta kiellän raamatun tulkitsemisen niin, että omat fobiat ja vain oma elämäntilanne saavat sieltä tukea. vaadin sitä tulkittavan yhtä tiukasti joka kohdassa, vaikka se vaatisi kärsimystä omassakin elämässä.

olen niin surullinen. olen luullut sivistyksen olevan voittoisan näissä debateissa.

sisaren blogissa kirjoitettiin viisaat sanat, joihin toivottavasti saan päättymään tämän keskustelun omalta osaltani:

"Pastori Leena Huovinen sanoi tv-keskustelussa, että pappi ei siunaa sen paremmin homo- kuin heteropariakaan, vaan pyytää parille Jumalan siunausta. Jumala sitten viisaudessaan päättää kenet siunaa. Tätä nöyryyttä ei kaikissa raamatuntulkitsijoissa kuule: osa tuntuu itse tietävän parhaiten, kenet siunataan, kenet tuomitaan ja millä perustein. Olen luullut, että rakkaus olisi käskyistä suurin."