en mä kyllä ymmärrä taas tätä mammamafiaa.

mammaihmisten on ihan oikeasti tosi vaikea käsittää, että lapsiperheen - vieläpä vauvaperheen - äiti ei ole koko ajan ihan sikaväsynyt ja näytä pandakarhulta. eikä valita koko ajan miten kurjaa on kun sitä ja tätä, kun lapset sitä ja tätä ja vauva tuota.

älkää yrittäkö, kyllä mä uskon, että jotkut on tosi väsyneitä. jos vauva valvottaa ja on vaikee.

mutta älkää tulko mulle selittämään, että munkin pitäisi olla väsynyt ja kitisevä. noi pennut on suunnaton ilo eivätkä ne pidä mua yöllä hereillä, eivät liioin estä mua välillä - huom. välillä! - tekemästä mitä haluan. on niillä isäkin.

ihmeellisintä oli, että kukaan ei ääneen ole paheksunut sitä, että olen käynyt pari kertaa ulkomailla asti vauvan ollessa pieni. kuitenkin multa on jo pari kertaa kysytty: eikö kukaan ole paheksunut? sehän tarkoittaa, että sitä pitäisi yleisesti ottaen paheksua.

silloin, kun mulla ei ollut lapsia, moni löi lapsetonta päähän sanomalla, etten voi tietää mistään mitään, kun mulla ei kerta ole lapsia. kun mulla oli yksi, mulle sanottiin ylempää sääliä tuntien, etten voi tietää, koska mulla on vain yksi...
nyt kun mulla on kaksi: mitä mun pitäis tietää? pitäisikö mun tietää, miksi pitäisi koko ajan olla raskasta ja rasittavaa?

haluatteko kuulla, mikä on ihaninta? ei se mitään, kerron kuitenkin.

kun tytärlaps oli vauva, huvitin itseäni miettimällä usein millainen siitä tulee. nyt kun koppis on vauva, mietin usein millainen se on.