tänään katselin pitkään kotipihassa, kuinka pilvet ajoivat toisiaan takaa pakkastaivaalla ja kuuntelin toisella korvalla tytärlapsen höpinöitä.

mä asun maalla.

olen miettinyt viime aikoina paljon tätä maalla asumista ja jokaisena uutena päivänä minun on vaikeampi käsittää entistä haluani asua pääkaupungin keskustassa tai lähiössä. ja yhtä ihmeissäni olen niin monien ihmisten halusta asua niin.

piintyneet kaupunkilaiset - entinen minäni mukaanluettuna - luulevat, että maalla asuu vain vanhuksia, kun nuoret ovat lähteneen kaupunkiin opiskelemaan. piintyneet kaupunkilaiset luulevat, että maalla asuu vanhusten lisäksi muutamia peräkammarin poikia ja maajusseja. ettekö luulekin?

piintyneet kaupunkilaiset - entinen minäni mukaanluettuna - luulevat, että hyvä pössis on vain stadissa. että hyvät tyypit on vain meidän kantabaarissa tai meidän bileissä ja joidenkin naapureiden. ettekö luulekin?

stereotypiahan on, kun kaupungista katsoen maaseutua arvioi, että kaikki viistoista mummoa ja pappaa kyttäävät toisiaan verhon raosta ja nuoret juovat viinaa tai haikailevat kaupunkiin, mutta eivät ole tarpeeksi älykkäitä lähtemään. eikö?

saanen hieman oikaista kaupunkilaisitseäni ja muita piintyineitä kaupunkilaisia:

maalla on kaikenlaista.

eilen istuin iltaa ikäiseni kivan kalabiologin kanssa. seurustelen joka viikko kotokulmillani eri-ikäisten älykkäiden ja ajattelevaisten ihmisten kanssa; maanviljelijäiden, työttömien, muotoilijoiden, artesaanien, arkkitehtien, muusikoiden, kokkien, kulttuuriantropolgien, tohtorisnaisten, kotiäitien, tyhjäntoimittajien, kunnanvaltuutettujen, kaupankassojen ja toimittajien.

jotkut heistä eivät halua kuin mielenrauhaa ja yksinkertaista elämää pellon reunassa. jotkut heistä haluavat uran, perheen, omakotitalon järven rannassa ja rauhallisen ympäristön.

minä haluan olla maalla, koska täällä ei ole kiire minnekään. täällä ihminen on ihminen, lapsi on lapsi, luonto on villiä ja ihminen ehkä myös. yhteinen piirre, täältä katsottuna, kaikille ikäisilleni kaupunkilaisille on, että kaikilla on kamalan vaikeaa töissä, parisuhteessa ja muissa ihmissuhteissa, lähinnä itsensä kanssa. valitus säestää kaikkea tekemistä. tosin tunnen nahoissani, että kysymys on puhetavasta, ei todellisuudesta.

täällä on helppo unohtaa ura ja se, että joskus halusi näyttäytyä baarissa siksi, että siellä saattaa olla joku, joka kysyy mua jonhonkin tai että täälläkin saattaa tavata jonkun, joka tarjoaa jotain, joka on tätä parempaa.

kaikki tämä päätön selitys on tarkoitettu kaikille niille noin tusinalle ihmisiä, jotka vähän väliä kysyvät, miksi siellä pitää asua, sillä pellolla kun mitä hienoa siellä muka on, että ei tapaa kuin maajusseja ja idiootteja.

(kirjoitan tästä lähtien blogiini taas ahkerammin.)