taas olen saanut aihetta miettiä.

tiedättehän, mä olen ennenkaikkea esiintyjä, ainakin haluan olla ja toivoisin itseni nähtävän niin, ainakin silloin, kun ensiinnyn. olen miettinyt esiintymistä vielä enemmän kuin treenannut sitä. olen siitä hirveesti ja monta - ehkä jopa kaikkea - mieltä.

meillä oli eilen täällä meidän kylällä perinteiset nuuttijuhlat, joihin suhtaudun täysin varauksettoman ihaillen ja innostuneesti. juhlat järjestettiin muistaakseni 112. kerran (korjatkaa, jos olen väärässä) ja vain sotavuonna ja kerran 2000-luvulla juhlat on jätetty juhlimatta.

nuuttijuhlissa on aina musiikkiesityksiä, juhlapuhe, hupinumeroita ja lopuksi tanssit. juhlapuhujana on aina joku suurihminen, olen kuullut kaikkea pentti linkolasta tanja karpelaan. hupinumero on yleensä standupia ja musiikki jotain laatuisaa tai oman kylän esityksiä.

eilen meillä oli kaksi pääesiintyjää, juhlapuhujana teeveestä tuttu iloluontoinen, vilkkusilmäinen, punakka ja pyöreäposkinen ortodoksipappi kaapuineen kaikkineen sekä tosisuosittu piepposkannäköinen standupkoomikko lehmäteemaisine esityksineen. ja ennätysyleisö, satoja kuulijoita!

näistä sain aiheen miettimiseen.

ensimmäinen, juhlapuhuja, höpötteli hymyillen ja vitsaillen ummet ja lammet naapureistaan ja sukulaisistaan, oli kertakaikkisen valloittava ja sydämellinen. ihmiset räjähtivät nauruun ja hiljenivät vuorotellen puhujan singahdellessa kainuusta gazaan. puhuja välillä tiirasi kellosta, joko oli tullut sovittu aika täyteen ja jatkoi sitten aiheesta ja sen vierestä ilman sen kummempaa käsikirjoitusta. kaikille jäi hyvä mieli ja iloinen tunnelma, vaikkei sisältö ollutkaan mikään punnittu kokonaisuus.

kahvin ja munkin jälkeen esiintyi standupkoomikotar ja sai ihmiset hienosti nauramaan jutuilleen, vaikka minä kyllä olin kyllä kuullut telkkarista ne vitsit jo aiemminkin. juttua piisasi ja piisasi. jotenkin opetellunoloisesti. spontaanit kommentit olisivat saaneet naisen putoamaan hämmennyksissään lavalta, luulen. mietin välillä, että tuo eukko olisi kyllä varmasti jossain muualla tällä hetkellä paljon mieluummin, kuin jossain perkeleen periferiassa naurattamassa maalaisia niillä iänkaikkisen samoilla jutuilla taas. ainakin hän itse vaikutti siltä, vaikka maalaisia naurattikin. mutta minulle proggis näyttäytyi läpinäkyvänä.

(myönnetään, että olin vähän äimänä, kun esiintyjä käski repiä tukasta kolmivuotiaan, hillitysti diggailleen fanin lavan reunalta. kun menee kuulemma juttu sekasin, jos kolmevuotias kahden metrin päässä nauraa aikuisten mukana.)

luulen, että molemmat esiintyjät käyvät harva se päivä vetämässä sen saman setin. kuitenkin toinen lähti paikalta hymy herkässä ja toinen, luulen, kiroillen, että tää oli taas viimenen kerta tätä laatua.

(tämä on kaikki spekulaatiota esityksen perusteella. tunnelman, välittämisen, esittämisen.)

toivon, että minua ei enää pyydetä minnekään vetämään sitten, kun olen jo ihan täynnä sitä vetämistä ja haluaisin tehdä jotain muuta muualla samaan aikaan. sitten, kun esiintyminen ei enää tunnu munasarjatskuissa asti.

mä myönnän, etteivät kaikki keikat enää yhtä lujaa tunnukaan. mutta eivät
ne silti yhdentekeviä ole. mulla on aina joku, joka kuuntelee, enkä halua olla läpinäkyvä sille yhdellekään kuulijalle. haluan olla paikalla itse, spontaanisti, rehellisesti, valmiina muutoksiin ja yleisön reaktioihin. oikeasti minuna, tekstin ja musiikin edessä, piiloutumatta sanomaan. tai vaatteisiin. tai mihinkään. nih.

mutta entä sinä päivänä, kun ystävä on kuollut tai pettänyt ja jättänyt? entä sinä päivänä, kun vuokraemäntä ilmoittaa asunnon myydyn ja irtisanomisen koittaneen? entä sinä päivänä, kun lapsi sairastaa tai isä makaa teholla? entä kun elämä murjoo nyrkeillä hakaten ja vaan pitäisi vetää se sama hauska, koskettava, itkettävä setti?

olen kohtuuton.