en tiedä monta vekkulimpaa asiaa, kuin tiirata justjustkolmevuotiaan kanssa urheilua telkkarista. siinä ollaan kuulkaa perimmäisten kysymysten äärellä

- kato, ton tädin olis tarkoitus nostaa toi tanko suorille käsille.
- miks?
- kun ne kilpailee siitä, kuka jaksaa nostaa painavimman tangon.
- miks ne kilpailee siitä?
- no kato kun se on just se kilpailu, että kuka jaksaa nostaa...
- no nyt se nosti sen. setäkin (selostaja) sanoi että suorille käsille, kuulitko?
- no se voitti kultaa. se voitti.
- mitä kultaa? miks se hyppii ton sedän syliin?
- se on valmentaja. kaikki onnittelee sitä, kun se nosti sen painavimman tangon...
- miks? miks se nosti sen painavimman tangon? miks se setä onnittelee sitä? miks se meni sen sedän syliin?

ja niin edelleen.

tai:

- miks noi sedät ampuu?
- se on urheilua. se on kilpailu. ne kilpailee siitä, kuka osuu tarkimmin tauluun.
- mihin tauluun?
- no tuohon mihin ne ampuu, sellaiseen tarkkustauluun.
- miksi ne ampuu seinään päin?
- no kun siellä just on se taulu. ei ihmisiin päin saa ampua, eikä eläimiin päin.
- miks ne ampuu tauluun?
- no kun ne kilpailee siitä, kuka osuu tarkimmin. kuka osuu keskelle taulua useimmin.
- no kuka osuu?
- no se, joka voittaa.
- no kuka voittaa?
- no se, joka osuu tarkimmin...
- no kuka osuu?

ja niin edelleen.

mä haluun tiirailla urheilua tytärlapsen kaa joka päivä. muistan taas, miten älytöntä puuhaa koko se urheilu tavallaan on.