tampereelta tullessani ihmettelin taas yhtä juttua, mitä ihmettelen aina vähän väliä.

samalla asemalla kanssani oli jäämässä pois tupakanpolttama vanhempi nainen, jolla oli mukanaan lapsenlapsensa, ehkä viis vee. kuuntelin naisen aggressiivista ärinää ja kähinää lapselle:

- älä nyt seiso siinä, eksää nää, että oot taas ihan kaikkien tukkeena! ärr!
- pidä nyt kiinni, justhan mä sanoin, että pidä kiinni! no!
- tuu nyt siitä! nyt! älä taas seiso siinä!
- älä mee sinne ovelle! älä mee siihen lähelle!
- mummua väsyttää, älä nyt vaan istu siihen! hei! ylös nyt!

ja niin edelleen ja niin edelleen.

asemalaiturilla lapsen äiti tuli vastaan ja sama jatkui. teki mieli mennä hakemaan se pikkupimatsu jätskille ja sanoa, että istu siihen ja oo ihan niinkuin haluat.

kyllähän sitä ihminen on joskus väsynyt lapseensa ja lapselleen. tietysti on. ja pitääkin olla, että olis elämä yhtään normaalia.

mutta kun mun mielestäni tytärlapsen - vielä kaks vee - kanssa vaan on niin siistii.

kuleskelimme ja luuhasimme isolla kirkolla tän päivän. olimme molemmat iloisella tuulella, niinkuin nyt vapaapäivinä yleensäkin. kikattelimme ja hassuttelimme ja lauloimme ja halailimme ja pussailimme. mun laps on hyvä tyyppi!

(ehkä kaikkien mielestä niitten tenavat ei ole hyviä tyyppejä. voi mikä suuri harmi!)

espalla meidät pysäytti noin kuusi ameriikkalaista turistia, jotka halusivat ottaa lapsesta valokuvan. kyllä! ihan tosi! ensimmäisten kohdalla olin tietenkin poksahtaa ylpeydestä, kun ajattelin sen olevan niin söpön.

mutta tuumittuani hetken tulin tulokseen, jenkkilän lastenvaatetuskulttuurin tietäen, että pikemminkin lapsukkene näytti amerikanturistin silmiin lähinnä peikonpoikaselta. ruskeine kotikutoisine nuttuineen, sinisine mekkoineen, pilkullisine trikoineen, maryjanetossuineen, liinalakkeineen ja keikkuvine, pitkine saparoineen. pieni mustasilmäinen otus.

mulla on suuri kunnia olla just tuon pienen ihmisen äiti.