editti:
kyllä äiti tietää. tytärlapsella oli kuin olikin oikein mehevä korvatulehdus. ja toisessa korvakäytävässä joku rakkula. en oikein saanut tolkkua kauniin tummahipiäisen uuden kunnanlääkärimme selvityksestä, mutta siinä ei liene ollut mitään kummallista, siinä rakkulassa, kun ei siihen sen enempää paneutunut hän.

tytärlapsella ja minulla on tänään ei-ansaittu vapaapäivä.

aamulla aloin herätellä pikkuisen räkäistä, mutta ei varsinaisest sairasta lapsosta päiväkotiin lähtemään. tietenkin vähän niinkuin viime hetkellä. tapojeni mukaan.

laps heräsi kyllä, mutta alkoi tavoistaan poiketen - on pirtsakka herääjä - pian vänkyröidä ja kitistä tokkuraisena ja : päähän sattuu, päähän sattuu, äiti sattuu, sattuu, sattuu...

ja äidille paniikki pystyyn. sattumista jatkui päiväkodin aamupala-ajan yli. siis pitkään, hermoilevan äidin mittapuussa. päähänhän nimittäin meidän lapsella just ei sais yhtään sattua.

soitin päiväkotiin, että nyt tuli kyllä vapaapäivä. samoin ilmoitin oppilaille heti, että joutuvat treenaamaan keskenään. (tosin ne olivat jo edellisiltana ilmoittaneet, että treenit loppuvat puoleen, sillä yhdellä oli pakottava meno.) olen yleensä mielettömän tarkka siitä, että en peru töitäni oikeastaan koskaan. edes oma tauti ei saa töitä kaataa, ellei suorastaan kuume sänkyyn ihmistä vedä. mutta lapsi menee kaiken edelle. lääkärin numeron katsoin jo valmiiksi.

olin tuuttaamassa pieluksellani vaikeroivaan pienokaiseen jo kipulääkettä ja olin päättänyt viedä sen lääkäriin vaikka puoliunessa, kun lapsi nousi sängystäni ja sanoi pirteänä haluavansa kaakaota. ja sitten se istui tyytyväisenä penkissään kuin ei mitään.

mutta päivä oli jo paniikilla pois pilattu. ei töistä enää mitään olisi tullutkaan.

(heisi kirjoitti tästä niin hyvin!)