lapsenkasvatus se on kummaa puuhaa.

kaikki tuntuvat tietävän, mikä on parasta lapsille ja kuinka lapsia tulisi kasvattaa.

jopa minä ajattelen asiasta jotain. mutta silti minusta ihmiset saavat tehdä miten parhaaksi näkevät.

sitä minä kuitenkin ihmettelen, että on aika yleistä, että omiin lapsiin suhtaudutaan kovin torjuvasti kieltävästi ja rajoittavasti. enkä tarkoita nyt mitään normaalia rajojen asettamista.

tarkoitan sitä, että kaikki, ihan kaikki on kiellettyä.

älä sirpa-petteri tyhjennä sitä sukkalaatikkoa! älä jani-kyllikki nyt koske siihen kattilakaappiin! älä nyt ella-kalevi tutki sitä kermapurkkia, takaisin ostoskoriin se! älä nyt pipsa-arvid potki sitä palloa kun aikuiset juttelee! älä  nyt emil-nervander työnnä sitä ovea!

miksei: laitetaan sirpa-petteri yhdessä ne sukat sitten takaisinkin. hyvä, jani-kyllikki, osaatko laittaa ne kattilat järjestykseen? ota ella-kalevi tästä kermapurkki ja laita se ostoskoriin. anna, pipsa-arvid, kun äiti ja pertti-setäkin potkaisevat. kiitos, emil-nervander, kun avasit oven, mutta me ei nyt olla menossa sisälle.

onko se nyt niin pahasta, se erilaisten asioiden tekeminen? siinähän sitä oppii. sitä paitsi aikuisten tehtävä on valvoa, opastaa ja neuvoa. toki, jos sini-riitta-uolevi meinaa viiltää itseään leipäveitsellä käteen, on asia ihan toinen. vaaratilanteet on tietenkin vihellettävä aina poikki.

en minä sitäkään tarkoita, että kieltoja ei olisi ollenkaan. ei naapurin lellu-maarittia saa lyödä, toisen kädestä ei saa ottaa, ei saa potkia ovea, ei saa kiusata, ei saa potkia mummoja, ei saa varastaa, ei saa polttaa tupakkaa, ei saa ajaa autolla kännissä...

jotkut lapset ovat kasvaneet kielloilla. sellaiset lapset ovat selvästi turhautuneita. ja sitten ihmetellään, kun se on niin vaikea. vaikka on niitä oikeasti vaikeitakin. en sitä kiistä. mutta missä on sellainen perusinhimillinen kunnioitus lapsen reviiriä, kiinnostusta ja omaa tahtoa kohtaan?

pitääkö kaikki sellainen, joka vain on aikuisille vähän vaivalloista, olla kiellettyä?
leikin ja ilon kautta moni sellainenkin asia, joka monesti tuottaa kiukuttelua tuollaiselle parivuotiaalle, onnistuu lopulta ihan kivasti. kaupassa käyminen, pukeminen, leikin lopettaminen, mitä näitä nyt on.

vaikka on niitä pettymyksiäkin tuotettava, siitäkin olen ihan samaa mieltä. pari pettymystä päivässä! mutta niistä selviämiseen on myös oltava keinonsa.

jos leikki on kesken, miksi on lähdettävä just silloin kauhealla kiireellä, ilman varoitusta, että kohta lähdetään? tempaistaan vain lapsi leikistä: "sano inka-olavi hei hei!". menisi kyllä hermo itsellänikin. parin minuutin päästä leikki olisi jo saatu sopivaan pisteeseen ja lähteminen olisi paljon yksinkertaisempaa.

ja sitten on se jatkuva lapsille räyhääminen. en käsitä sitä ollenkaan.

todistin lounasruokalassa kerran tilanteen:

poika n. 6 v, nätisti:     äiti, ... , mä haluaisin maistaa kotikaljaa.
                                    miltä maistuu kotikalja?

äiti, rähjäten:                 ei lapset juo kaljaa! älä luulekaan, että saisit!
poika hiljaa:                 mä haluaisin vain maistaa...
äiti, huutaa yhä:            kalja ei ole lasten juoma! älä nyt rankuta siitä!
                                    et saa kaljaa! et todellakaan!

poika, ihan hiljaa
ja lannistuneena:           mut mä vaan kysyin...
äiti:                                nyt hiljaa, syö ruokas tai vien sen pois!

kylläpä minäkin olen taas niin oikeassa ja hyvä vanhempi tänä aamuna. mutta kun ne lapsetkin on ihmisiä, jotka reagoivat saamaansa kohteluun. aamen.