kerron koukeroista ja koukeroisista mietteistä.

olen ollut tänään pelimanniyhtyeiden sm-kisojen tuomaristossa.

oli hienoa. vaikka ette ehkä usko, että tuomaristossa voi olla. hienoa oli nimittäin kuulla kaikkia niitä yhtyeitä, hyviä ja loistavia. ja hienoa oli myös se, että oli pakko kaksi kertaa miettiä suhdettaan kilpailemiseen. ja kuunnella kaikkia yhtyeitä tosissaan ja analyyttisesti.

musiikissa kilpailemisesta voisi kirjoittaa oman postauksensa. ei oikeasti kukaan pysty arvioimaan yhtyeiden tärkeyttä, parhautta ja merkittävyyttä. kukin bändi on paras yhteisössään, yhteisölleen ja jäsenilleen. puhumattakaan kaikesta tyyli-blaa-blaa soittotaito-blaa-blaa kulttuuripolitiikka-blaa-blaa sosiaalinen-blaablaa vastuu-blaa-blaa kulttuurin merkitys-blaa-blaa harrastus-blaa-blaa-blaa. mutta jostain syystä tuomaristo oli kuitenkin samaa mieltä esityksistä, joten se siitä blaa-blaasta tällä erää.

tuomaristo pääsi kaikkia jäseniä - minuakin (!) - tyydyttävään ratkaisuun melko helposti. pisteiden antaminen puhui ihan omaa kieltään. ehkä joistain sijoista olisi vielä käydä kättä vääntämään, mutta kokonaisuutena tulos oli minusta selvä.

mutta se, mikä on koukeroista on se, mikä on pelimannimusiikkia ja mikä kansanmusiikkia ja yhtyesoittoa ja mikä on mitäkin.

tässä kisassa vaadittiin kuultavaksi hyvää pelimannisoittoa, mikä aiheuttaa hankaluutta ja vaikeutta. pelimannisoitto ei nimittäin ole enää sitä, mitä se oli 30-luvulla. nykyään pelimannisoitto on kansanmusiikin soittamista. pelimanni on nykyään synonyymi kansanmuusikolle. mutta tässä kisassa hakusassa oli tanssisoitto. eikä sitten mikä tahansa tanssisoitto: tiukan määritelmän mukaan tango ei ole kansantanssi.

ja mikä sitten on hyvää tanssisoittoa? siitä on helppo olla yksimielinen. se on helposti tanssittavissa olevaa soittoa. mutta kuitenkin tanhuryhmistä on tullut kansantanssi- tai tanssiryhmiä, perinteisiä tanhuja (koreografioituja perinteiseen tyyliin esitettyjä kuviotansseja) esitetään jo vähemmän. ja vakavasti itseensä suhtautuvilla tanssiryhmillä on aivan erilaiset vaateet musiikin suhteen kuin vaikkapa polkkaa rytkyttävällä tanssiparilla.

loppujen lopuksi tilanne on sellainen, että alan vanhat harrastajat soittavat sellaista pelimannikamaa, mitä tässä kilpailussa halutaan kuulla. akateemiset tai muuten vain kovasti koulutetut kansanmuusikot soittavat jotain muuta. ehkäpä taidetta tai liian sovitettua materiaalia, joka sitten ei ehkä enää olekaan pelimannisoittoa. hm. joka kuitenkin jossain yhteyksissä on sitä ainoaa oikeaa (kansan)tanssisoittoa.

ja sitten. tällaiseen kisaan tulee myös aina taitavia klassisia muusikoita, jotka soittavat kansanmusiikkia taidemusiikin fraseerauksella. niin että ruotsalaispolska kuulostaa enemmän vivaldin vuodenajoilta kuin tanssimusiikilta. mutta se sitten on joidenkin mielestä enemmän pelimannisoittoa kuin akateemisten monimutkainen kansanmusiikkitaide. hm.

ehkä tässsä onkin lopulta kysymys akateemisesti koulutettujen kansanmuusikoiden ja näiden perinteisiksi kuviteltujen pelimanniorkestereiden suhteesta. taas. vanhat pelimannijäärät kokevat tulleensa kyykytetyiksi, kun nuoret taitavat soittajat kirmaavat kentille.

kummallista silti on minusta se, että kaikki tuntemani ns. ammattisoittajat ja -laulajat arvostavat suuresti vanhoja mestaripelimanneja ja -kansanlaulajia. omissakin huippukokemuksissani seikkailevat voitto isosaari, taito karhulahti, martta pulli, tiila ilkka, anni tenisova, toivo alaspää, martti pokela, kaisu försti, hilja grönfors, erkki rankaviita, johannes järvelä ja vaikka ketkä muut ihan sulassa sovussa. eikä siinä ole mitään ristiriitaa suhteessa oman tekemiseeni. päinvastoin!
ja onpa heistä moni hengissä oleva ollut minua ollut opettamassakin, kahdenkeskisen arvostuksen ja kunnioituksen hengesssä. eikä kukaan ole minua liiallisesta taidosta tai taiteellisuudesta syytellyt.

sekavaa, pitkää ja harrasta. puhutaan tästä joskus lisää.