osuin mietoon marinadiin, jossa muisteltiin romanttisia kukitushetkiä. siitä intoutuneena aloin minäkin mielistellä kukkamuistojani. tästä lienee meemiksi asti ja tähän voisivat tarratua kaikki blogisisaret.

en ole mitenkään kai kukitettavaa tyyppiä, kuka nyt hyvälle jätkälle kukkia toisi? ja suomalainen rotuvaliohan on nimenomaan hyvä jätkä, vai?

mutta muistapa silti muutaman:

ensimmäisenä muistan kaksi hetkeä ylioppilasjuhlistani, noin viisi minuuttia sen jälkeen kun gaudeamus igiturin viime kaiut olivat kajahtaneet hikisestä jumppasalista ja alkoi yleinen onnittelu. minä olin saanut kunnian pitää puheen uusille ylioppilaille - olin siitä ylpeä vuosikausia. erään poikapuolisen luokkatoverini isä toi minulle ruusun. olin otettu. olin hyvin otettu myös siitä, että tämän isän poika toi minulle ruusun noin minuutin isänsä jälkeen. en tiedä, mikä siinä perheessä oli mennyt informaatio-osastolla pieleen, mutta jokin varmasti. en ikinä kertonut kummallekaan, en isälle enkä pojalle. vaan tokkopa olen kumpaakaan sen jälkeen tavannutkaan.

toinen merkittävä kokemus on noin 15 vuoden takaa, kun olin tavannut seurustelumielessä varteenotettavan nuoren miehen, joka tietenkin asusti kaukana toisessa kaupungissa. virittelimme lämpimiä tunteita kaustisen yössä. kuinkas muuten. viikon päästä puhelinlasku oli kasvanut äärettömyyksiin ja eräänä loppukesäisenä iltapäivänä, minna canthin kadun kotiini palatessani ovikellossani (sellainen vanhanikainen, väännettävä malli, ei mikään turhanaikainen plimpotin) roikkui kukkakaupan lähetin jättämä puketti. käärössä oli ruiskukkia ja pieniä vaaleanpunaisia ruusuja ja jotain suloista hörhöä niiden seurana. mukana oli kortti, jossa luki: uuden ystävyyden kunniaksi. siis ei mitään ylimakeaa ällöä, ei runoa, ei mielistelyä vaan selkeä toteama.
tämän kimpun ja kortin muistan hautajaispäivääni saakka, vaikka muuten muistelen näitä lämpimiä tunteita lähinnä huvittuneena.

kolmas merkittävän kukinnon toi ladakuski. olimme seukanneet vasta aika vähän aikaa, kun hän päätti melko ex-libris-vaan lähteä polkemaan polkupyörällään karpaattien yli erään tunnetun suomalaisen taidemusiikin säveltäjän kanssa. palatessaan tuolta pikältä reissulta hänellä oli mukanaan paitsi likaisia vaatteita ja mutkalle mennyt fillari, myös (luultavasti korttelimme kulmakukkakiskasta ostettu) ruttuinen ja pieni kukkapaketti. ja vastassaan ikävöivä morsio. suurempaa tuliaista en muista.

neljännen kukan sain tytärlapsen syntymän jälkeen ladakuskilta. olin hoitanut parikuista vauvaa itseni näännyksiin ja ihan vain kauppareissulta tullessaan mies toi muovisessa foliopäällysteisessä ruukussa asuvan kukan. kukka on jo kuollut, mutta muistan tuon tilanteen kauniina arkisena huomionosoituksena. ihan tosta vaan.

 aika vähäisiä ovat mun kukkamuistoni. mutta sitäkin elävämpiä ovat ne.