kitisen enää tämän kerran keskinkertaisuuden taakasta.

taannoin kiukuttelin siitä, voiko musiikkia tuomaroida objektiivisesti.

tänään rutisen samasta asiasta. tampereen sävelen tuomariston palaute vantaan kamarikuorolle tipahti meililaatikkooni eilen.

lähdetään siitä olettamuksesta, että jury oli ammattitaitoinen, objektiivinen ja pystyi oikeudenmukaisesti arvioimaan ja kategorisoimaan ryhmiä koko kolmivuorokautisen rupeamansa ajan.

kuoroa ja johtajaa kehuttiin ennen kaikkea omannäköisekseen ja jotain uutta lupaaviksi, laulajia innokkaiksi ja lahjakkaiksi, sävelpuhtautta hyväksi, tulkintoja jopa ylistettiin ja yhden biisin esitystä retosteltiin vakuuttavaksi ja jopa ammattitaitoiseksi. dynaamista ja saundillista monimuotoisuutta kehotettiin jatkossa lisäämään. jne.

täysin yhtä mieltä.

mutta: "vantaan kamarikuoro oli miellyttävä yllätys monessakin suhteessa".

miksi kuoro, joka antaa joka vuosi parempaa ja parempaa näyttöä taidoistaan, julkaisee levyn, joka valtakunnan toidemusiikin ykkösjulkaisussa ylistetään ruvelle, harjoittaa hienoja konsertteja, on taitava ja kunnianhimoinen ja saavuttaa mainettakin on aina ikuinen yllättäjä?
Ryhmä, jolta kuorosuomen johtajat odottavat ala-arvoista suoritusta vuosi vuoden jälkeen, eivätkä millään suostu uskomaan, että tässä on porukka, jossa on potentiaalia huipulle.

historiako vaikuttaa? maine ja nimi? johtajan epäilyttävä suuntautuminen?
vai mistä käsittämättömästä syystä ei ryhmältä odoteta mitään, eikä myöskään millään uskota, että se voi onnistua.
ainakaan vertailussa niihin, joilta jo valmiiksi odotetaan laatua. jo nimen, maineen ja johtajan nimen perusteella.

ja hilpeää hopeaa kilahtaa taskuun.

katinkultaleimoja voisi alkaa myöntää myös. niissä olisi tyyliä. sopisivat ikuisille yllättäjille.